syntyä tässä samalla teeskentelemättömässä ja haaveilevassa sielussa,
jonka sisimpään olen koettanut teitä viedä? Tällä asteella oli
sielunsairauteni, kun opin tuntemaan Gérardin. Antakaa anteeksi se
tuska, jonka teille nyt tuotan, hyvä ja jalo Elie ystäväni. Minä
kosketan tätä haavaa, jonka menneisyyteni synnyttämä lemmenkateus on
teihin lyönyt ja tunnen kuinka sydänraukkanne vuotaa verta. Mutta
miksi ollenkaan kirjottaisin tätä tunnustusta, johon panen kaiken
hellyyteni, mitä en saanut teille antaa, ellen juuri tahtoisi puhdistua
siitä, mikä on saattanut tehdä teidät mustasukkaiseksi. Sallikaa minun
sanoa teille, minkävuoksi silloin olin heikko ja minkävuoksi nyt olen
voimakas. Gérard rakasti minua ja hän sanoi sen minulle annettuaan
monta kuukautta lukemattomia todisteita kunnioituksestaan, joka
meihin naisiin vaikuttaa kaunopuheisemmin kuin valat ja vakuutukset.
Sillä osoittaahan se meille, ettei meidän tarvitse pelätä sen miehen,
joka tällaista kunnioitusta tuntee, käyttävän valtaansa väärin, jos
kerran tekisimme hänet kohtalomme herraksi. Alituisen kiihtynyt ja
kapinallinen kun mielentilani oli, olin minä hyvin herkkä Gérardin
intohimolle juuri siitä syystä, että hänen luonteensa päähyve oli
se, jota minä kiihkoisesti ihailin. Te tunnette hänet yhtähyvin kuin
minä ja tiedätte, että hän on rehellinen ja että tuo rehellisyys
ilmenee hänen elämänsä pienimmässäkin piirteessä. Hänen kasvojensa
ilme muuttui heti kun hänen oli pakko keskustella mieheni kanssa,
vaikkei meidän välillämme ollut muuta yhdyssidettä kuin hänen
rakkautensa minuun ja vaikka olinkin jyrkän kieltävästi vastannut
hänen tunnustukseensa. Niin ihmeelliseltä kuin kertomus tunteistani
mahtaakin teistä tuntua, olen kuitenkin päättänyt kertoa kaikki. Syvä
myötätuntoni tätä miestä kohtaan, jolla on ollut niin tärkeä osa
elämässäni, sai alkunsa sinä iltana, jolloin näin hänen kasvoissaan
tuskallisen ilmeen hänen kätellessään herra Audrya. Tämä salainen
yhtäläisyys sisimpien tunteitteni kanssa teki Gérardin silmissäni
poikkeusihmiseksi, ainoaksi, jota mielihyvällä ajattelin. Pidin häntä
ainoana totuuttarakastavana henkilönä, jonka olin kohdannut tuossa
valheellisessa seurapiirissä. Totuin puhumaan hänelle tekeytymättä
toiseksi kuin olin. Hänestä tuli paras ystäväni, uskottuni, se, jolle
annoin kaiken sydämeni hellyyden, sydämeni, joka oli maailmalta saanut
osakseen vain kärsimyksiä. Hän tuli minulle yhtä välttämättömäksi, kuin
kaikki muut miehet olivat vastenmielisiä. Ensimäisen kerran astuin
ulos siitä henkisestä erämaasta, jossa niin kauvan olin nääntynyt.
Minä rakastin häntä tai luulin rakastavani ja rakkauteni sai minut
uneksimaan uutta elämää. Oi, jos säälitte hiukankaan! nuoren olennon
ponnistuksia ja kyyneleitä — nuoren olennon, joka ei tahdo kuolla — ei
teillä ole sydäntä tuomita kuolontuskassa kamppailevan sielun viimeistä
yritystä saavuttaa rakkautta ja onnea.
Mietittyäni perinpohjin asiaa, kysyin viimein itseltäni, mikä esti
minua koettamasta tehdä toisenlaiseksi synkkä ja salaperäinen
kohtaloni? Sanoin itselleni, että olin mieletön, ellen käyttänyt
hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta alottaa uutta elämää todellisessa
rakkaudessa ennenkuin nuoruudenkukoistukseni oli kuihtunut. Muutamia
vuosia vielä ja se olisi myöhäistä. Mitä esteitä olikaan minun ja
Gérardin välillä, jotka estivät minua menemästä hänen luokseen?
Kaikki ennakkoluulot tietenkin; mutta sydämeni ja omatuntoni eivät
tunnustaneet ainoatakaan velvollisuutta, — ellei velvollisuutta olla
valhettelematta. Mutta minä en myöntänyt, että puolisollani oli
mitään todellisia oikeuksia minuun — hänellä, joka oli ottanut minut
vaimokseen — ymmärsin sen nyt — jotta myötäjäismiljoonani olisi tarpeen
tullen hänen käytettävänään, hänellä, jota maailma kunnioitti, mutta
en minä. En vielä tänäpäivänäkään myönnä hänellä mitään sellaisia
oikeuksia olleen. En tunnustanut itselläni olevan velvollisuuksia muita
kuin Jumalaa ja itseäni kohtaan ja varhaisempi uskonnollisuuteni oli
kadonnut sielullisissa kärsimyksissä. Sanoin itselleni, ettei ollut
mahdollista että oikeutta noudattava Jumala oli pannut minuun halun
rakastaa ja tulla rakastetuksi, onnellistuttaa ja olla onnellinen
ainoastaan antaakseen minun sitä julmemmin tuntea parhaimman itseni
silpomisen. Mitä oli minun siis otettava huomioon? Itsekunnioituksen
tarpeeni — se yksin. Se mitä olen kertonut teille kummallisesta ja
kiihoittuneesta mielentilastani käy teille selväksi kun lisään, ettei
maailman tuomio yhtävähän kuin kunnioitus avioliittolupausta kohtaan
hetkeäkään painanut vaa'assa. Olinpa sitten oikeassa tai väärässä,
mitään muuta tuomaria kuin omantuntoni en hyväksynyt. Ja omatuntoni
kielsi minua valehtelemasta, se kielsi minua pitämästä sitoumusta,
jonka olin tehnyt ymmärtämättä mitä se merkitsi, sitoumusta, miehen
kanssa, jonka oikeata ihmistä en tuntenut. Ah! ennemmin kuin olisin
pettänyt sitä miestä, jonka nimeä kannoin, ennemmin kuin olisin
näytellyt salaisen avioliitonrikkojan surullista osaa ja kärsinyt
kaiken kurjuuden, inhoittavat petokset ja vastenmielisen jakamisen,
mikä siitä seuraisi, ennemmin olisin kuollut. Mutta entä jos ei minun
tarvinnutkaan kärsiä teeskentelyä, petoksia ja jakamista? Mutta entä
jos Gérardilla ja minulla oli uskallusta rikkoa välimme tuon tekopyhän
seurapiirin kanssa, julkisesti kuulua toisillemme, yhdistää vapaat
tahtomme ja kohtalomme, valmiina kärsimään kaikki tämän teon seuraukset
— mikä oli silloin rikoksemme?... Minä en nähnyt siinä mitään rikosta,
ja minä itse tein Gérardille tämän ehdotuksen ja tarjosin koko elämäni
korvaukseksi hänen elämästään. Se tapahtui tuollaisen sieluntaistelun
jälkeen, joka tekee ihmisen kykeneväksi alkamaan uutta elämää,
sillä ihminen tunkeutuu silloin olemuksensa pohjimmaiseen pohjaan,
sielunsa sieluun... Minun on oltava Gérardille siksi oikeudellinen,
että tunnustan hänen hyväksyneen ehdotukseni ihastuksella, joka
lämmitti sydäntäni. Mikä olisikaan tullut kohtalokseni, jos sellaisen
askeleen jälkeen olisin nähnyt hänen silmissään epäröimistä, joka
osoittaa naiselle, että hän on pettynyt herättämästään tunteesta? Ja
kuitenkin! Olisi ehkä ollut parempi sekä hänelle että minulle, jos
hän olisi ollut noiden seikkailijaan kaltainen, jotka maailmanmiehen
rakkaudella rakastavat maailmannaista, ja jos minä olisin ollut
noita uskaliaita naisia, jotka sydämensä tilikirjassa pitävät
kaksinkertaista kirjanpitoa! Mutta en ole kuitenkaan suruissani siksi,
että olen uhmannut vallitsevaa käsitystapaa — kuolemansurullinen olen
muistaissani tuota taistelua, joka muutamissa suhteissa oli yhtä
sankarillinen, kuin se toisissa suhteissa oli mieletön... Mutta sitä,
mikä kerran on tapahtunut, ei voi enää muuttaa.
Muuan vähäpätöinen pikkuseikka osoittaa paremmin kuin kaikki sanat,
miten korkealle sielunvoimani olivat kohonneet. Kun päätöksemme oli
tehty, pyysin minä Gérardia matkustamaan ensin ja odottamaan minua
Englannissa. Ja tiedättekö, mitä minulla oli mielessäni? Minusta
oli vastenmielistä salaa lähteä kodistani kuin rikoksentekijä.
Halusin ennen lähtöäni keskustella mieheni kanssa ja ilmoittaa
hänelle avoimesti päätökseni. Luulin, että jos olisin kertonut
hänelle tuskastani, ylenkatseestani ja toiveistani, olisi se
huojentanut mieltäni. Ikävä kyllä, täytyi minun hyljätä tämä tuuma,
kun siviililaista sain selville minun ja herra Audryn keskeiset
oikeussuhteet. Kuinka täynnä katkeraa vihaa olikaan sieluni kun
istuin tuon pienen kirjan ääressä, josta sain tietää — sillä olinhan
tietämätön kuin lapsi — että mieheni saattoi väkisin pakoittaa minut
elämään kattonsa alla — ettei minulla ollut oikeutta pyytää avioeroa,
kosk'en voinut häntä vastaan esittää ainoatakaan laissa mainituista
pätevistä syytöksistä. Eihän hän ollut minua pahoinpidellyt. Häntä ei
oltu tuomittu mihinkään häpeälliseen rangaistukseen. Ja vaikka hänellä
olikin vuosikaudet ollut rakastajatar, ei hän ollut meidän yhteisessä
kodissamme minua pettänyt. Saarrettu eläin ei voi sydämessään
tuntea rajumpaa vihaa kuin mitä minä tunsin, keksiessäni tuossa
epäoikeudenmukaisessa laissa miesten leppymättömän itsekkäisyyden
jäljet, miesten, jotka ovat meidät naiset rautakahlein sitoneet.
Lapsellinen harmini vaikutti ainakin sen, että yhteiskunnallisten
ennakkoluulojen viimeisetkin jätteet hävisivät sielustani. Minä
poistuin herra Audryn talosta vavisten, mutta ylpeänä, salaa, mutta
tietoisena siitä, että menettelin niin, koska toisin en voinut
menetellä. Ja kun postilaiva, joka vei minut Doveriin, kynti aaltoja,
kun Englannin ranta alkoi kohota merestä, kun näin laivojen purjeet,
lentävät selkälokit, avaran taivaan ja aavan ulapan, joka levisi
edessäni äärettömänä kuin tuntematon tulevaisuuteni, niin ei ainoakaan
omantunnonnuhde turmellut rajatonta riemukasta toivoa, joka valtasi
minut. Olin kuin vanki, joka ihmeen kautta on päässyt vapauteen.
Gérard ja minä asetuimme asumaan erääseen Wight-saaren pieneen
rannikkokylään, viheriöitsevään kosteikkoon, jossa jokainen matkustaja
on varmaan unelmoinut ikuisesta autuudesta. Talomme, jonka nimi oli
_Poplar Cottage_ — puutarhan hoikkien poppelien mukaan — sijaitsi
satasen metriä merestä, rotkon päässä, jota asukkaat nimittivät
_chine_, ja jossa valtameren läheisyydestä huolimatta kasvoi ruohoa
paljaalla kalliolla. En voi kertoa teille vapaaehtoisen maanpakomme
kahdesta ensimäisestä vuodesta. Kaikissa tämänlaatuisissa suhteissa
ilmenevät luonteiden erikoisuudet selvästi vasta silloin kun kaksi
ihmistä, jotka — kuten englantilaiset sanoivat — ovat yhdistetyt
myötä- ja vastoinkäymisessä, alkavat tarkata toisiaan. Kun intohimo
herää, etenkin kun se on saanut alkunsa romanttisissa olosuhteissa,
on sydän ikäänkuin lumottu. Vasta sitten kun lumous hälvenee,
ruvetaan ajattelemaan tulevaisuutta. Tällöin arvostellaan toisiaan.
Opitaan tuntemaan toisensa. Luonteiden kulmikkaisuudet, jotka ensi
hurmaus kätki, näyttäytyvät nyt selvästi. Ja saattaa tapahtua,
että, kuten Gérard ja minä, herätään ihanimmistakin unelmista sillä
surullisella tietoisuudella, että on tehty erehdys, joka tällä kertaa
on korjaamaton. Niin, ystäväni, ilman mitään ulkonaista iskua, ilman
ainoatakaan tuollaista rumaa kohtausta, jossa unohtumattomin sanoin
ja katsein tahrataan kaikki entiset haaveet, ilman että jokapäiväinen
elämämme oli vähääkään muuttunut, olimme kolmannen vuoden alussa
tulleet siihen turmiolliseen vakaumukseen, joka sisältyy näihin
koruttomiin, mutta tuskaisiin sanoihin: me olimme pettyneet. Me emme
olleet kylliksi toisillemme — se oli tosiasia, joka meille kummallekin
oli selvä kuin päivä. Gérard oli ja on vieläkin — siksipä tiedänkin,
että hän tulee lohduttautumaan minun lähtöni suhteen — mies, jonka
luonto on määrännyt hyödylliseen toimintaan ja tosityöhön. Hänellä
oli toiminnanmiehen pääominaisuudet: rehellisyyttä ja tahdonvoimaa,
selvänäköisyyttä ja sitkeyttä. Vaikka hän koettikin minulta salata
salaiset tunteensa, olin minä puolestani siksi innokas lukemaan hänen
sydämestään mikä tulisi olemaan suhteemme tulevaisuus, etten voinut
olla huomaamatta hänen alakuloisuuttaan ja lamaantumistaan. Ei ollut
vaikeata keksiä, syytä siihen: Gérardin oli aivan yksinkertaisesti
ikävä. Päätös, jonka hän oli tehnyt katkaistessaan minun tähteni
uransa Ranskassa, oli rajoittanut hänen toimintaansa. Tie kunniaan
ja taisteluun oli häneltä suljettu. Hän tiesi sen, mutta hän ei ehkä
tunnustanut sitä itselleenkään, sillä se tunnustus on minun hänelle
annettava, etten minä milloinkaan hänen kasvoissaan keksinyt noita
sisäisten taistelujen jälkiä, jotka niin tuskallisen selvänä herättävät
naisessa ajatuksen: "Hän on ajatellut minua ilman rakkautta. Mitä
on hän ajatellut?..." Ei, se oli hänessä alakuloisuutta, joka oli
parantumatonta sen vuoksi, että se oli itsetiedotonta!
Pahinta oli, että minussakin oli tapahtunut vastaava käänne. Rakkaus ei
enää tyydyttänyt tunteitani siten kuin sydämeni kaihosi. Niin paljon
hyviä puolia kuin Gérardissa olikin, vaikka hän oli vilpitön ja jalo
ja hyvä, puuttui häneltä mielikuvitus ja runollisuus. Sitävastoin oli
nuoruuteni tavaton yksinäisyys sairaaloisuuteen saakka kehittynyt minun
taipumustani romantiikkaan ja unelmoimiseen. Kaipasin hellyyttä, joka
lyö leimansa yhteiselämän pienimpiinkin piirteisiin. Olemukseni värisi
pienimmästäkin kylmyydestä, ja kylmyyttä oli minusta kaikki, mikä ei
ollut alituista huomaavaisuutta, väsymätöntä vaalintaa, sydämellisintä
hyväilyä. Olemukseni saattoi puhjeta kukkaan vain alati värähtelevän
hellyyden ilmakehässä. Kuten kaikille, jotka ovat eläneet paljon
itsekseen, tiesi äänettömyys minulle joko onnea tai onnettomuutta ja
minun täytyi pian Gérardin äänettömyydestä huomata se kamala tosiasia,
että hän rakasti minua vain velvollisuuden tunnosta.
Te, Elie, tunnette kotielämämme ja olette nähnyt viimeisen tuloksen
monivuotisista kärsimyksistä, joita en voi kuvata. Jos jokainen
tuollainen salaperäinen kohtaus, joka vie kaksi olentoa lähemmäksi
toisiaan, tuottaa ääretöntä onnea, tuottaa ääretöntä tuskaa jokainen
kohtaus, joka eroittaa heitä toisistaan. Me elimme lähellä toisiamme ja
kävimme päivä päivältä yhä vieraammiksi toisillemme. Gérard tukahutti
luonteensa mukaisesti ja vaistomaisesti toiminnanhalunsa kaikenlaisilla
rajuilla huvituksilla, joista minä en häntä moittinut, mutta jotka
osoittivat minulle selvään kuinka vähän minä hänelle merkitsin. Hän
oli alkanut ratsastaa, vaikken minä voinut tehdä hänelle seuraa.
Hän harrasti innolla purjehdusta ja hänestä tuli erään Wight-saaren
purjehdusklubin jäsen. Hän metsästeli ja oli poissa useita päiviä
perätysten. Hän tahtoi matkustaa ja minä suostuin siihen. Huolimatta
yhä uudistuvista sisäisen väsymyksen osoituksista, oli Gérard niin hyvä
minua kohtaan, niin huolissaan epäluuloistani, jotka hän aavisti, niin
luja päätöksessään loppuun asti täyttää velvollisuutensa, etten minä
uskaltanut koettaa aikaansaada selvittelyä, jonka jälkeen minulla olisi
ollut edessäni — niin, mikä. Minua peloitti. Sielussani ei ollut enää
tunnetta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen minut toimimaan.
Minua pidätti hänen luonaan ajatus toivottomasta yksinäisyydestäni,
joka hänet jätettyäni olisi tullut osakseni, minua pidätti myös ajatus
omantunnonvaivoista, joita hänelle tuottaisin. Vaikkei hän enää
rakastanutkaan minua niin paljon, että oli onnellinen minun kauttani,
rakasti hän minua kuitenkin siksi paljon, että minun kadottamiseni
olisi tuottanut hänelle suurta surua. Aika, joka hävittää kaikki, on
hävittänyt tämänkin esteen.
Oi niitä kuoloa katkerampia hetkiä, jotka elin poppelien varjostamassa
talossa, jonne myrskyllä kuului meren kohina kaukaisena loputtomana
nyyhkytyksenä! Kun Gérard oli illalla kotona lukien tulen ääressä ja
kun minä ompelin ja molemmat vaikenimme, katselin häntä salavihkaa.
Näin hänen kasvoillaan pakotetun ilmeen, joka oli helppo havaita, sillä
olihan hymyily luonnollista hänen jalolle sydämelleen. Tavallisesti
silmäili hän englantilaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä etsien
kirjoituksista ja uutisista tietoja valtiollisesta elämästä, joka
oli hänen salaisten haaveittensa esine. Jos uusi virkanimitys oli
tapahtunut hänen entisessä virastossaan, mainitsi hän sen minulle
aivankuin vasten tahtoaan, ja minä näin hänen otsansa ja silmiensä
synkistyvän. Minä voin muutamalla sanalla kertoa teille kaikki
kärsimykseni kun sanon, että minä ensiksi ehdotin, että palaisimme
Pariisiin. Minun raha-asioitani järjestettäessä oli herra Audry, joka
tässä suhteessa osottautui gentlemanniksi — siinä määrin järkevä ja
itsekäs ihminen välistä voi tekeytyä jalomieliseksi — ilmoittanut
minulle, että minä olin hänelle kuollut ja että jos minua halutti
palata. Ranskaan joko yksin tai jonkun seurassa, ei minun tarvinnut
pelätä hänen kostoaan. Niin ylpeälle naiselle kuin minä, tiesivät
sellaiset sanat peruuttamatonta maanpakoa. Mutta mitä merkitsi nyt
minulle enää entinen ylpeyteni? Pariisiin palaamalla antauduin
alttiiksi vaaralle kohdata niitä, jotka olivat minut ennen tunteneet.
Ah, mitä välitin minä mahdollisista loukkauksista! Oli minun vuoroni
uhrata jotakin Gérardin vuoksi. Ranskaan palattuaan saattoi hän ainakin
koettaa jatkaa katkennutta virkauraansa. Ilon välähdys, joka leimahti
hänen katseessaan sillä hetkellä, kun astuimme Boulognen satamasillalle
— tuolle Ranskan satamasillalle, jonka olin jättänyt niin täynnä
mieletöntä, riemukasta toivoa — oli julma palkka uhristani. Sydämeni
valtasi samalla kertaa surumielisyys ja voitonriemu. Ja uudelleen
tunkihe mieleeni huolestunut kysymys: Millaiseksi muodostunee elämämme
Pariisissa?
Minulla ei ole surullisesta kohtalostani enää kerrottavana mitään,
mitä te, Elie, ette tuntisi yhtä hyvin kuin minä. Gérard toi teidät
kotiimme Balzac-kadulle, ja minä rakastin teitä. Miksi en nyt sanoisi
sitä teille viimeisten jäähyväisten vilpittömyydellä? Olipa sitten
syynä vastakohta teidän suloisen lapsellisen ja viehättävän luonteenne
ja erään toisen luonteen välillä, jonka vaikutuksen alla niin kauvan
olin ollut tai se, että onnettomuuteni oli tehnyt minut niin herkäksi
eräänlaisille myötätunnonosoituksille — varmaa on, että rakkauteni
ei vähitellen ja tietoisesti kehittynyt. Ette kai muista, että
kolmannella käynnillänne loitte minuun niin hienotunteisen, säälivän
katseen, että se tunkeutui sieluni sisimpään. Tuskin olin jäänyt
yksin, kun puhkesin itkuun. Kaikki se, mikä oli tuskallista väärässä
asemassani, näyttäytyi uudessa muodossa. Se tiivistyi täksi ainoaksi
ajatukseksi: on mahdotonta, että hän kunnioittaa minua. Lannistettu
ylpeyteni heräsi uudelleen voimakkaana eloon ja teidän kunnioituksenne
saavuttaminen tuli ajatusteni päämaaliksi. Siksi uneksin, että olisin
ystävänne — ainoastaan ystävänne. Vaikka tämä toivomus olikin itsekäs
ja vaikka pidättämällä teidät läheisyydessäni tuotinkin teille enemmän
tuskaa, niin antakaa minulle anteeksi, Elie. Olen kärsinyt paljon
järjettömyyteni vuoksi! Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin huomasin,
ettei ystävyys välillämme tulisi pysyväiseksi. Te rakastitte minua,
tekin, koko nuoren sydämenne hehkulla, sydämen, joka siihen asti oli
vain uneksinut, milloinkaan antautumatta. Minä käsitin sen liiankin
pian. Mutta millä sanoilla kuvaisinkaan sitä riemun ja tuskan sekaista
tunnetta, jonka tämä huomio minussa herätti? Kuinka tulkitsisin sitä
loppumatonta kiitollisuutta, jolla ajattelen rakkauttanne? Tuo rakkaus,
joka kaikesta huolimatta piti minua kunniallisena naisena, oli minusta
kuin elävä olento, jota hellin kuin jumaloitua lasta. Kokeakseni vielä
yhden päivän, yhden tunnin tuon tunteen taivaallista ihanuutta siirsin
aamu aamulta päätöstäni tuonnemmaksi. Tämäniltaisen keskustelumme
jälkeen en sitä enää voi. Niin, tämä ilta oli viimeinen. Me emme saa
enää nähdä toisiamme. _Emme saa_.
Oi rakastettuni, — sallikaa minun sanoa teitä siksi tällä hetkellä,
jolloin tuotan teille niin paljon tuskaa — minä lähden enkä milloinkaan
palaa. Jos tietäisitte, mitä omituisia ajatuksia hautoen minä siitä
alkaen, kuin aloin teitä rakastaa, vietin ne hetket, jolloin ette ollut
luonani, ymmärtäisitte paremmin kuin näistä kiireessä kirjoitetuista
riveistä syyn loputtomaan maanpakooni. Olen kuvitellut, että eläisin
kanssanne ja koettaisin vielä kerran alkaa uutta elämää ja aina olen
ollut näkevinäni silmänne ja niissä ajatuksen, jota milloinkaan
ette olisi lausunut julki, mutta jonka minä olisin lukenut — ah,
kuinka julmaa! Ensimäisen rakkauteni muisto olisi aina kirveltänyt
sydämessänne ja yhdessä sen kera tuo parantumaton mustasukkaisuus
entisyyttä kohtaan, jota ei voi muuttaa. Ja tuo mustasukkaisuus on niin
oikeutettua epäoikeudellisuudessaan. Te olisitte antanut anteeksi, että
minulla on ollut ennen teitä mies, koska minut oli voitu pakoittaa
tähän avioliittoon. Sallikaa minun nyt tällä viime hetkellä puhua
teille sieluni sisimmästä. Te ette olisi milloinkaan täydellisesti
antanut minulle anteeksi, että minulla on ollut rakastettu, koska
minä itse olen valinnut hänet. Ja minä tunnen niin selvästi, että te
olisitte ollut oikeassa. Kun nainen kerran on erehtynyt ensimäisessä
vaalissaan, ei hän enää saata toivoa siltä, joka tietää hänen vapaasta
tahdosta kuuluneen toiselle, saavansa osakseen sitä hellyyttä, joka
yksin tekee ylpeän sielun onnelliseksi. Yhtä vähän voi hän toisen
kerran antautuessaan toivoa voivansa säilyttää itsekunnioituksen,
jota ilman minunlaiseni luonne e; voi elää. En tiedä lieneekö tämä
luonnonvastäinen ennakkoluulo — mutta minä tunnen sen voittamattomana
vaistona itsessäni.
Oi ystäväni, — on julmaa sanoa sitä teille — vaikka te olisittekin
onnellinen kanssani yhdyselämässä, jota ehkä ette ole uskaltanut,
uneksiakaan, en minä, joka teitä rakastan, olisi onnellinen. Olisin
ainiaaksi kadottanut tietoisuuden siitä, että olen menetellyt oikein,
mikä tietoisuus koko elämäni ajan on ollut minulle välttämätön. Minä
pakenen teitä nyt säilyttääkseni teidän sydämessänne sijan, joka
minulla kerran siellä on ollut. Tuon kauniin unelman, jota niin moni
nainen on uneksinut: kuolla, jotta saisi osakseen ylevämmän rakkauden,
ikuisen rakkauden, — vien minä mukanani; älkää riistäkö sitä minulta,
ystävä. Turmiolle menneen elämäni kurjuudessa on se ainoa onni, joka
minulle on suotu. Sallikaa minun se pitää, jos minua rakastatte.
Pakoani varten tarvittavat valmistelut olen sitäpaitsi suorittanut
niin huolellisesti, että on turhaa koettaa minua löytää. Ne myöskin
selittävät kävelyretkeni, jotka valitettavasti riistivät minulta niin
monta viimeisistä yhdessäolo-hetkistämme. Mutta minä tahdon, ettette
koetakaan löytää minua. Antakaa minun päättää päiväni tässä ainoassa
suloisessa, hurmaavassa luulossa.
Te olette usein valittanut, että sydämenne oli kuollut. Jos on totta,
että minä olen saanut tuon sydämen jälleen sykkimään, niin täyttäkää
kiitollisena tästä uudesta elämästä minun sieluni sisin toive. On
koittava päivä jolloin te kiitätte ystävätärtä, joka eroamalla teistä
jätti teille perinnöksi niin puhtaan ja kauniin tunteen, jumalaisen
kukan, jota ei kukaan voi kuihduttaa. — Ja nyt, hyvästi rakas.
Aamunkoitto alkaa himmeästi valaista tätä huonetta. Minun on vielä
kirjoitettava kirje, jonka on lievitettävä surua, joka ei käyne niin
kovin syväksi. Jättäessäni teidät ainaiseksi en löydä sanoja, joilla
tulkita mitä tunnen. Tunnen tällä hetkellä teitä kohtaan jotakin
selittämätöntä. Hyvästi, Elie, ajatelkaa kadonnutta kuin henkilöä, joka
ei ole milloinkaan valehdellut, kuin onnetonta, joka ennenkuin oppi
teitä tuntemaan sai katkerasti kärsiä erehdyksestään ja joka liian
myöhään kohtasi teidät, mutta joka ei olisi lähtenyt sinne, minne
lähtee ellei hän olisi niin sanomattomasti teitä rakastanut.
_Claire_.
Kun Elie Laurence oli lukenut tämän kirjeen, lähti hän viipymättä
Clairen kotiin. Vaunuissa luki hän vielä kerran nuo sivut. Kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Mutta hän näki samalla hirvittävän selvästi,
että Claire oli ollut oikeassa ja että tämä toinen rakkaus ei voinut
olla muuta kuin ero ja unelma. Hän astui vaunusta tuossa tutussa Frans
ensimäisen ja Champs-Elysées-katujen kulmauksessa ja palasi, käymättä
Balzac-kadulla, kotiin jalan tuota tuttua tietä, jota hän vielä eilen
oli niin toivehikkaana kulkenut. Hän palasi vaistomaisesti totellen
Clairen tahtoa ja samalla kun kohtalonsa katkeruus täytti hänen
sydämensä, ymmärsi hän keskellä tuskaansa, että hän ensi kerran oli
astunut _suuren rakkauden_ ihmemaailmoihin.
Pariisissa, loka-, marraskuulla 1883.