jota nuori mies ei koettanutkaan kohottaa. Claire ei kätellyt häntä
tervehdykseksi eikä jäähyväisiksi ja jos keskustelu joskus lakkasi,
ei Claire milloinkaan ensiksi katkaissut äänettömyyttä. Elie piti
siitä, että hän oli sellainen, samoinkuin hän myöhemmin piti siitä,
että hän tuli tuttavallisemmaksi. Se ei ollut yksinomaan kuvittelua
miehen, joka jokaisesta pikkuseikasta saa enemmän aihetta rakastaa
entistä enemmän naista, jota on alkanut rakastaa. Niin arkaluontoisessa
asemassa kuin Clairen, oli se todisteena sielunhienoudesta, että hän
epäili koettelematonta ystävyyttä samalla kun otti vastaan koetellun.
Todella herkkätuntoiset ihmiset, joille suuren yleisön mielipide ei
ole pääasia, ovat sellaisia. Elie, joka mustasukkaisen huolellisesti
otti vaarin pienimmistäkin seikoista, pani merkille, että Claire heidän
tuttavallisuutensa alussa otti hänet vastaan kävelypuvussa, aivankuin
olisi kaupungille menossa, silloinkin kun aikoi viettää koko päivän
kotona. Myöhemmin sitävastoin, ja vaikka Claire sanattoman sopimuksen
mukaan odotti häntä, oli hän kotipuvussa ja matalissa kengissä. Eikä
Elie tiennyt kummassako pukimessa hän oli miellyttävämpi. Lyhyessä
kävelypuvussaan, pienissä, kiiltonahkaisissa kengissään oli hänessä
sitä, mitä Elie omituisesti kyllä nimitti "kokonaisuudeksi" — tuo
viehättävä ja eloisa ulkoasu, jossa nainen on yhtä pukunsa kanssa,
ja oli hetkiä, jolloin tuon yli kolmenkymmenvuotiaan pariisittaren
ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli nuorekkuutta, joka teki hänet miltei
lomalla olevan koulutytön näköiseksi. Sitävastoin näytti hän pitkässä
kotipuvussaan, etenkin kun hän kietoi laahuksen jalkojensa ympäri,
pitemmältä kuin oli ja hänen ruumiinsa kaarevissa ääriviivoissa oli
jotakin käärmemäistä, jotakin levottomuutta herättävää ja raukeaa.
Mutta kummassakin puvussa oli hän niin yksinkertainen, siveä, että
tuntui mahdottomalta ajatella, ettei hän ollut kulkenut maailman läpi
kärpännahkaviitassa — moitteettoman valkoisena ja puhtaana. Ajatus,
että hän eli laittomassa suhteessa, kaikkosi mielestä, kun lähestyi
häntä, samoinkuin, nähdessä hänet Gérardin kanssa yhdessä, ajatus, että
rikollinen side yhdisti nuo kaksi.
Ja kuitenkin valtasi tämä ratkaisematon arvoitus kaikki Elien
ajatukset, varsinkin hänen kulkiessaan Barbet-de-Jouy-kadun ja
Balzac-kadun väliä — tie, jota hänellä oli tapana kulkea kuusikin
kertaa viikossa, aina kello viiden aikaan iltapäivällä. Se ei ollut
hänen puoleltaan mietittyä, vaikkakin Gérard Lairesse, kun hän palasi
kotiin ja tapasi siellä ystävänsä, ei milloinkaan ollut kutsumatta
häntä päivälliselle ja pyytämättä viettämään iltaa heidän kanssaan.
Ei. Mutta Elie oli runollisella vaistolla, jonka tapaa hienostuneissa
ja elämäänkyllästyneissä ihmisissä, pikemmin tuntenut kuin huomannut,
että rouva de Velde oli iltapäivän ihmisiä. Onhan jokaisella naisella
joku aika päivästä, lyhyt hetki, jolloin hänen kauneutensa on
sopusoinnussa värien ja — jos niin voi sanoa — esineiden sielun kanssa.
On nauravia ja iloisia naisia, joiden ilakoiva hilpeys on miellyttävä
aamulla. Heidän kanssaan tulee elää maaelämän yksinkertaisuudessa
tai merenrannikolla ja etenkin ratsastusretkillä auringonnoustessa
voi mies, joka heitä rakastaa, ihailla heidän raikasta suloaan. On
toisia, ruhtinaallisia ja voitonvarmoja, joille yöllisten juhlien
loisto soveltuu parhaiten ja joiden ihanuus täydellisimpänä säteilee
juhlapukujen välkkeessä, keskellä kukkia ja valoa ja jalokiviä ja
paljaita olkapäitä. Clairen hieno sulous, samalla kertaa totinen
ja hyväilevä, hurmasi vielä enemmän alkavan puolihämärän pehmeässä
valaistuksessa.
Hän nojasi otsaansa käteensä ja nojautui leposohvan tyynyjä vasten, ja
ennenkuin palvelija loi sisään puna- ja sinikupuiset lamput, puhui hän
syvällä, hillityllä, matalalla äänellään. Saattoi silloin tapahtua,
että häneltä pääsi joku kummallinen, hämärä ja surumielinen lausunto,
jonka takana kuuntelijain mielikuvitus saattoi aavistaa peitettyä
tunnustusta kärsimyksistä, joita hän ei milloinkaan valittanut...
Sellaisena, harhailevin katsein, uneksivin suin, arkana ja kaihoisana,
puolihämärään kietoutuneena, näki Laurence hänet mielikuvituksessaan
kulkiessaan eräänä kauniina iltana jalan pitkin Invalides-esplanaadia,
missä hän oli kohdannut Gérardin. Tuo kohtaaminen oli samalla kertaa
niin lähellä ja niin kaukana! Ja niinkuin rakastuneille tapahtuu,
muistutti jokainen pikkuseikka tienvarrella Clairesta. Kuinka usein
olikaan hän kulkenut tätä samaa esplanaadia siihen aikaan, kun rouva
Audry vielä oli vapaa! Mikä salaperäinen kohtalo olikaan ensin
eroittanut hänet tuosta naisesta, yhdyttääkseen sitten heidän tiensä.
Hän pysähtyi hetkiseksi sillalle ja katseli Seinen kylmiä, vihreitä
aaltoja, joilla ahkerat hinaajalaivat vahvasti savua tupruttaen vetivät
ketjuista perässään hiilillä lastattuja lotjia. Etäällä vasemmalla
kohosivat Trocaderon korkeat, terävät tornit, jotka kuvastuivat
kirkasta taivasta vasten; oikealla Tuileriain puut sulautuivat
tummempaan taustaan. Kun hän seisoi ja katseli ankaraa työtä
talvikylmässä, tunsi hän samalla kertaa sielullista ja aistillista
mielihyvää ajatellessaan pienoista ja lämmintä suojaa, jossa nuori
nainen häntä odotti... Nyt kulki hän leveää ja pitkää Frans Ensimäisen
katua, jonka rauhallisten lehtokujien puoliyksinäisyydessä hän rauhassa
saattoi kuvitella keskustelujaan rouva de Velden kanssa. Hän piti
myöskin paljon Champs-Elysées-lehtokujasta, jossa vilisi ajopelejä,
juuri siksi, että se oli vastakohtana Balzac-kadun maalaismaiselle
hiljaisuudelle.
Unelmien liittäminen kaikkeen, mikä meitä ympäröi, on salaisen ja
itsetiedottoman lemmenonnen ilmaus. Me rakastamme enin silloin kun emme
tiedä rakastavamme. Surullinen totuus, joka osoittaa mihin erehdykseen
teemme itsemme syypääksi koettaessamme saavuttaa täyttä intohimoa.
Mutta rakkauden laita on niinkuin pikkulasten. On turhaa koettaa
säilyttää niiden ensi hymyilyjen viatonta suloa. Ne kasvavat. Ne
tuottavat meille surua. Ne jättävät meidät...
Eräänä iltana kun Laurence tuli tavalliseen aikaansa Balzac-kadulle,
ei hän löytänyt ainoatakaan palvelijaa, joka olisi ilmoittanut
hänen tulonsa, vaikkakin portinvartijan kello oli soinut. Rouva de
Velden asunnon ovi oli auki. Hän kävi sisään. Hän kolkutti hiljaa
pienen vierashuoneen ovea; ei kukaan vastannut. Hän avasi oven ja
näki Clairen joka ei ollut kuullut hänen tuloaan. Claire istui
puolipimeässä takkavalkean ääressä, kädet ristissä polvilla ja hänen
asentonsa ilmaisi pohjatonta toivottomuutta. Tuossa naisessa, joka ei
enää ollut aivan nuori, kun hän istui siinä valkopukuisena kuin aave
ja tuijotti eteensä tuleen talvi-illan hämärässä aivan kuin olisi
hän siinä nähnyt rakkaan, vanhan toiveen murskautuvan — hänessä oli
jotakin julman, parantumattoman surullista ja epätoivoista. Se oli
masennetun olentoraukan pohjatonta alakuloisuutta. Ja tämä sisäinen
säröisyys oli niin syvänä vastakohtana ylpeän naissielun tavalliselle
itsensähillitsemiselle, että nuori mies tunsi tuskaista liikutusta.
Hän meni vaistomaisesti Clairen luo ja tarttui hänen käteensä:
"Kärsittekö?" sanoi hän. Claire kohotti päätään ja käänsi häneen tuskan
vääristämät kasvot. Hän tuli siitä niin liikutetuksi, että hänen
sydämensä puristui kokoon ja suuret kyyneleet kohosivat hänelle silmiin
— nuo miehekkäät kyyneleet, joita rakastava nainen ei milloinkaan
saata nähdä tuntematta halua suudella niitä pois. Claire katsoi häneen
ja voimatta enää hallita itseään, salli hän Elien nähdä sieluunsa
saakka. Sanomaton kiitollisuus valtasi hänet ja hän sanoi tyynnyttyään:
"Minulla oli vaikea hetki, mutta keliäpä ei joskus olisi sellaista.
Mutta nyt olette te täällä ja silloin on kaikki taas hyvin... Teidän
täytyy jäädä", lisäsi hän kun palvelija toi sisään lamput. "Gérard ei
tule kotiin päivälliselle ja te teette laupeudentyön kun ette jätä
minua yksin tänä iltana."
Elie lupasi jäädä, ja joko oli Elien niin ilmeisesti osoittama sääli
liikuttanut Clairea tai oli hän sinä iltana sellaisessa hermostuneessa
mielentilassa, jolloin tuska äkisti muuttui hilpeydeksi, — joka
tapauksessa oli hän aivankuin toinen ihminen nuoren miehen mielestä.
Hän muuttui äkkiä siksi iloiseksi, vallattomaksi, lapselliseksi
tytöksi, jollainen hän luultavasti oli ollut onnellisempina aikoinaan.
Hän jutteli ja hänen silmänsä loistivat. Kun hän nousi ylös ilmaisi
notkea sulo, että hänen tavallisen kylmyytensä alla piili hyväilevän
hellä olento. Kun hän katsoi Elie'ta, tuli hänen tavallisesti
välinpitämättömiin silmiinsä kostea kiilto. Ensi kerran johti hän
keskustelun tuohon ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, johon jokainen
tuttavallisempi ajatustenvaihto miehen ja naisen välillä pakostakin
päättyy — olkoonpa mies kuinka omantunnonarka ja nainen kuinka kaino
tahansa...
Päivällinen oli päättynyt. Ulkona ulvoi tuuli. He istuivat yksin,
ja puhuttuaan hetkisen niistä välttämättömistä pettymyksistä,
joita tuskainen ja pettävä rakkaus tuottaa, virkkoi Claire, että
ystävyys ainakaan ei valhettele. Hän kertoi aina haaveilleensa, että
löytäisi, ei ystävättären vaan ystävän, koska naisen luonteessa on
niin paljon horjuvaisuutta ja vaihemielisyyttä, kun taas miehen
sielussa on yhtyneenä veljen uskollisuus ja sisaren hienotuntoisuus.
Luoden katseen, joka oli täynnä liikuttavaa vilpittömyyttä ja vapaa
kaikesta keimailusta, kysyi hän, uskoiko Elie sellaisen ystävyyden
mahdollisuuteen — jos nainen oli täysin tosi ja mies vapaa tuosta
väärästä itserakkaudesta, joka muuttaa jokaisen lähenemisen miehen
ja naisen välillä valloitussodaksi. Hän lisäsi, ajatellen itseään ja
mieli täynnä surullisia kuvia, että on suuri onnettomuus, että ihmiset
tuntevat toisensa väärin lyhyenä elinaikanaan ja väärinymmärryksellään
tuottavat toisilleen niin paljon kärsimyksiä.
Viattomasti ja vilpittömästi kuin nuori tyttö, joka puhuu niinkuin
ajattelee, kysyi hän sitten Elieltä: "Tahdotteko olla ystäväni?" Ja
Elie vastasi: "Olen jo kauvan ollut ystävänne teidän tietämättänne."
Hän kertoi millaisen muiston hän oli Clairesta säilyttänyt — ja tunnit
vierivät nopeaan. He elivät nyt molemmat sen jumalaisen hetken, jolloin
kaksi olentoa, jotka ovat luodut tekemään toisensa onnelliseksi äkkiä
löytävät toisensa, eivätkä tunteensa yltäkylläisyydessä tee itselleen
tiliä seurauksista. Ei hetkeksikään tänä unelmankaltaisena iltana
juolahtanut Elien mieleen, että hänellä oli edessään nainen, joka
saattoi olla hänelle muutakin kuin sisar. Se, mikä hänen luonteessaan
oli naismaista, hiukan velttoa ja väsynyttä, teki, että hän oli
juuri oikea henkilö nauttimaan niistä himmeistä väreistä, jotka
kuuluvat molemminpuolisen rakkauden aamuruskoon — ja vasta Gérardin
kotiinpalattua hän huomasi, kuinka vaaralliselle tielle Claire ja hän
olivat astuneet.
Lairesse tuli, hänkin ilon heijastus silmissään. Hän oli syönyt
päivällistä muutamien ystävien seurassa ja viettänyt pari tuntia
teaatterissa. Hänen kertoessaan iltansa viettämisestä, katseli Elie
Clairea, jonka kasvot olivat uudelleen synkistyneet ja muuttuneet. —
Hänet itsensä oli vallannut kiihkeä tuska, jonka hän säikähtäen tunsi
rakkauden mustasukkaisuudeksi.
Sekö siis oli tulos hänen epäitsekkäästä uteliaisuudestaan? Hän
rakasti ystävänsä rakastajatarta! — Ja Claire? Se mikä alunpitäen
oli hänen mielestään selittämätöntä rouva de Velden luonteessa, teki
hänen käytöksensä vielä vaikeammaksi ymmärtää. Lukemattomat otaksumat
vaivasivat hänen mieltään, kun hän palasi kotiin tuon kummallisen
illan jälkeen, joka oli alkanut sydämellisellä säälillä, jatkunut
avomielisyydellä ja nyt päättynyt levottomuuteen ja huoleen. Elie oli
siksi paljon turmeltunut nuoruutensa huvituksista, että hänen sielunsa
pohjaan oli keräytynyt katkeruutta ja epäluuloisuutta, joka ensimäisen
tuntuvan iskun sattuessa kohosi pinnalle. Muutamat otaksumat olivatkin
julmia. Hän kysyi itseltään, oliko hän ehkä tekemisissä syvästi
turmeltuneen ja kavalan naisen kanssa, joka valmisti itselleen uutta
suhdetta, ennenkuin rikkoi entisen. Mutta kaikki oli ristiriidassa
tuon inhoittavan epäluulon kanssa ja Elie karkoitti sen halveksien
itseään. Hän sanoi itselleen, että jos Claire oli rehellinen, niin
tunsi hän häntä kohtaan vain ystävyyttä, ja tämä ajatus tuotti hänelle
samalla kertaa helpotuksen ja tuskan tunteen, sillä jos se rauhottikin
omantunnonepäilykset, joita hänellä oli Gérardin ystävänä, murskasi
se hänen intohimonsa vaatimukset. Rakastava janoaa vastarakkautta
kuten viisi päivää nälkää nähnyt himoaa leipäpalasta. Claire ei ollut
valhetellut, mutta Elie ei tällä hetkellä kyennyt ymmärtämään sitä
omantunnon kompromissia — niin hienoa ja kuitenkin niin vilpitöntä —
jolla moni kunniallinen nainen koettaa pidättää lähellään sitä miestä,
jota rakastaa, ja jonka tietää itseään rakastavan ilman, että tämä
milloinkaan voi hänelle puhua rakkaudesta. — "Ei, hän rakastaa minua,
hän rakastaa", sanoi Elie muistaessaan Clairen kasvojen äkillisen
muutoksen, kun tämä oli nähnyt hänen itkevän hänen tuskaansa... Sen
mukaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa muuttui, teki hän erilaisia
päätöksiä. Milloin päätti hän, ettei enää milloinkaan menisi
Balzac-kadulle, milloin, että tunnustaisi asian Gérardille, milloin
päätti hän tehdä Clairelle ratkaisevan kysymyksen... Viimein teki hän
päätöksen, joka tyydytti hänen epäilyksensä vanhan toverinsa suhteen,
täytti hänen tarpeensa saada olla rouva de Velden läheisyydessä ja
ylläpiti epätietoisuutta tuon arvoituksenkaltaisen naisen tunteista.
Hän lupasi itselleen, että hän aivan täsmälleen noudattaisi sitä
ystävyydenohjelmaa, jonka hän niin innokkaasti oli hyväksynyt. Ja usean
viikon aikana hän pitikin sanansa ja tunsi sen johdosta sanomatonta
ja syvää onnea, sillä Clairen muuttunut käytös tuotti viehätystä,
joka aluksi tyydytti häntä miltei täydellisesti. Sitten tämä viehätys
vähitellen väheni ja sen sijaan tulivat vakavat huolet. Ensiksikin
kalvoi hänen sairasta mielikuvitustaan mustasukkaisuus, jonka Gérardin
pelkkä läsnäolo aiheutti. Ei silti, että tämä olisi milloinkaan
käyttänyt oikeuksiaan ilmaistakseen pienimmässäkään määrässä
tyytymättömyyttään Elien ja Clairen ystävyyden johdosta. Pikemmin hän
osoitti tässä suhteessa välinpitämättömyyttä, jonka ihmisiä vihaava
katsoja olisi selittänyt salaiseksi hyväksymiseksi. Mutta Elie Laurence
tiesi, ettei asia ollut niin. Hän oli nyt kyllin huolellisesti tutkinut
sitä kummallista suhdetta, joka yhdisti nuo kaksi olentoa, tunteakseen
ystävänsä todelliset tunteet. Gérardin suhde rouva de Veldeen
oli nyt sillä kannalla, jolloin mies, jolla on itsekunnioitusta,
velvollisuudentunnosta pysyy uskollisena sille naiselle, jonka maineen
kerran on auttamattomasti turmellut. Kun tämäntapaisissa tapauksissa
horjuvaiset ja heikot rakastajat kuten Benjamin Constantin Adolphe
kostavat rakastajattarelleen näiden uskollisuuden kiduttamalla
heitä, niin ilmeni Gérardin luonteen miehekkyys hänen ritarillisessa
käytöksessään. Hän piti kunnia-asianaan kaikin tavoin osoittaa
Clairelle kunnioitustaan, ja epäluulon Clairen uskollisuudesta olisi
hän katsonut personalliseksi loukkaukseksi.
Elie, joka ei olisi antanut Gérardille anteeksi sekaantumista
tunteisiinsa Clairea kohtaan, ei antanut hänelle anteeksi tätä
jalomielisyyttä. Rakastavaisten omituisella logiikalla hän vihasi
ystävänsä välinpitämättömyyttä, niinkuin hän olisi vihannut hänen
epäluuloisuuttaankin. Kumpaisessakin tapauksessa ei hän voinut torjua
tuskaista tietoisuutta Gérardin oikeudesta Claireen.
Mutta ennenkaikkea tuotti Clairen ihailtava sulous hänelle alituisia
tuskia. Tekemättä selvää itselleen, kuinka varomaton oli tuollainen
hellyydenosoitus ja luottaen tehtyyn sopimukseen, salli hän Elien
tarttua käteensä ja suudella sitä pitkään. Toisinaan hyväili hän
sisaren hellyydellä nuoren miehen hiuksia. Sanaakaan sanomatta hän
hymyili hellää hymyä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän
kiehtoi Elien, upotti hänet olentonsa tuoksuun ja kun Elie näki
hänen ojentavan tuleen päin mustan, rei’ikkään silkkisukan peittämää
jalkaansa tai taivuttavan päätään taaksepäin niin, että hänen
vartalonsa kauneus paremmin tuli näkyviin, värisytti häntä. Rakkaus,
joka oli asunut hänen sydämessään, valtasi nyt hänen koko olemuksensa,
Miehen ruumillinen ja henkinen olemus ovat niin eroittamattomasti
yhtyneet ja sekautuneet, että kaikista lujista päätöksistä huolimatta
se, joka rakastaa naista ja saa olla hänen läheisyydessään, lopulta
himoitsee häntä. Ja hurja salama leimahtaa sen silmissä, joka on
vannonnut olevansa ainoastaan ystävä ja ystävättären silmissä värisee
suruinen sääli ja pelko...
Pelko? Minkälainen? Ah, Claire pelkäsi Laurencea, itseään,
menneisyyttään, tulevaisuuttaan, kaikkea. Hänen käytöksensä oli taas
muuttunut, minkä seikan Elie, ollen epävarman rakkauden sekavien
kuvittelujen vallassa, väärin selitti johtuvan milloin sydämen
heikkoudesta, milloin Gérardin määräyksistä, milloin tukahutetusta
intohimosta. Kun onneton nuori mies tästälähin tuli Balzac-kadun
hiljaiseen taloon, oli hänen kasvoissaan sisäisten taistelujen jälkiä,
niin ilmeisiä hellälle naiselle, joka tunsi olevansa niihin syypää.
Päivä päivältä tunsivat nämä kaksi ihmistä entistä selvemmin, että
selvitys oli välttämätön heidän välillään ja kuitenkin näytti kumpikin
koettavan sitä välttää. Olisi voinut luulla, että he syystä tai
toisesta eivät olisi halunneet loppua tähän tuskaan. Monta kertaa oli
Elie aikeissa puhua: Clairen silmien mykkä rukous pidätti hänet aina.
Usein tapahtui myöskin, että Elie tuli tavalliseen aikaan ja ovi oli
suljettu. Rouva de Velde kävi nyt ulkona iltapäivisin. Mutta missä hän
kävi? Jokaisen poissaolon jälkeen näki nuori mies hänen käytöksessään
jonkunlaista synkkää ja lempeätä päättäväisyyttä, joka koski häneen
kipeästi, sillä hän tunsi, että häntä ikäänkuin pidettiin loitolla.
Silmissä ja kasvojenilmeessä hän luki ajatuksen, jossa ei hänellä ollut
sijaa.
Ajatuksen? Hän ei olisi voinut sanoa, mikä se oli. Eräänä iltana, kun
Elie oli aikaisemmin, jo kello viiden aikaan käynyt tapaamassa Clairea,
ei hän enää voinut hillitä itseään, vaan huudahti lausuttuaan muutaman
sanan: "Kuinka onnettomaksi olettekaan tehnyt minut tänään!..."
He olivat yksin samassa pienessä sinisessä vierashuoneessa, jonka
akkunat olivat raollaan. Kevätyön tähdet tuikkivat taivaalla ja
puutarhasta toi vieno tuuli huoneeseen kukkivan sireenin tuoksua.
Oli sellainen hetki, jolloin koko luonto henkii hiljaista onnea ja
ihmissielun täyttää haikeus ja kyyneleet kohoavat silmiin. Claire
seisoi akkunan ääressä, kun Laurence lausui nuo puoleksi moittivat
sanat. Hän ei vastannut. Elie loukkaantui hänen vaitiolostaan ja
jatkoi: "Ja jospa se olisi vain tänään!... Joka päivä, joka hetki
kärsin minä teidän tähtenne... Ja voisi luulla, ettei teillä ole
siitä aavistustakaan... Ettekö sitten näe etten voi kestää enää?...
Ettekö todellakaan näe sitä?..." Hän puhui katkeran tuskansa purevassa
itsekkäisyydessä, hänen äänensä oli kova ja koko hänen olemuksensa
valtasi tuo hillitsemätön viha, joka saa miehen, kun hän rakastaa
liian paljon, kiduttamaan rakastamaansa naista, jottei hänen ainakaan
tarvitsisi yksin kärsiä.
Claire katsoi häneen sanomaton murhe kasvoissaan ja sanoi kuin
itsekseen: "Tiesin, että tämä hetki oli kerran tuleva..."
— "Teette pahasti, puhuessanne minulle, aivankuin olisitte uhrini",
jatkoi Elie aivan suunniltaan, "kun minä kuitenkin niin kamalasti
kärsin. Vastatkaa, onko oikein tuomita minut tähän kidutukseen?
Tiedättehän kuitenkin, että rakastan teitä. Älkää kieltäkö, te tiedätte
sen... No niin, ellette rakasta minua niin sanokaa se edes, jotta saan
rohkeutta teitä paeta... Älkää jättäkö minua tähän tietämättömyyden
kiduttavaan tuskaan... Minkävuoksi olette sitten pidättäneet minua
luonanne, miksi olette antaneet todisteita sympatiastanne, jollen
todellakaan merkitse teille mitään?... Mikä on tarkoituksenne,
sanokaa?..."
— "Olettehan luvannut olla ystäväni", sanoi Claire koruttomasti, ja
hän kalpeni kalpenemistaan. Hän hengitti lyhyeen. Hänen silmäluomensa
värisivät ja silmäterät laajenivat luonnottoman suuriksi. Hän oli
pohjattoman epätoivoinen — ja niin kaunis! Ja Laurence jatkoi: "Niin,
lupasin kyllä, mutta minä en tuntenut sydäntäni... Ah!... Jos teissä
on hitunenkaan hellyyttä minua kohtaan, niin sanokaa se minulle... Ei,
älkää peljätkö... Olkaa oma itsenne, niinkuin minä olen tällä hetkellä,
katsokaa minuun, näettehän, että puhun koko sieluni vilpittömyydellä...
Tehkää tekin niin..." — Ja Elie veti hänet puoleensa intohimoisella
liikkeellä eikä Claire vastustellut. Hänen päänsä oli kumarruksissa
kuin liian voimakkaan mielenliikutuksen raskauttamana. Hän oli niin
lähellä, että Elie hengitti hänen vaatteidensa tuoksua. Elie tarttui
molemmin käsin hänen värisevään päähänsä ja painoi suudelman hänen
suloiselle ohimolleen, aivan tukanrajaan. Se oli huulien kevyt
kosketus, tuskin tuntuva suudelma, mutta se sai Clairen päästämään
hiljaisen huudon. Hän riistäytyi irti aivankuin olisi häneen isketty
haava ja työntäen Elien molemmin käsin luotaan, sanoi hän kauhua
ilmaisevin liikkein: "Eikö teillä ole sitten mitään tuntoa, ettekö
sitten ymmärrä mitään, kun voitte kohdella minua siten?..." Sanat
tarttuivat hänen kurkkuunsa; ja Elie saattoi lukea hänen kasvoistaan
kuten avatusta kirjasta ylpeän naisen mielenkuohun, naisen, jolle
himoitseminen on sietämätön loukkaus, ja hänen mielentilansa muuttui
äkisti. Hän tunsi nyt vain rajatonta surua tuskasta, jonka oli
hänelle tuottanut samalla kun hän näki mahdollisuuden menettää hänet
ainiaaksi... "Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi!" huudahti hän
kuin lapsi; ja hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää kuten
ainoastaan ne miehet voivat tehdä, joiden heikkohermoinen elimistö
tekee heidät äkkinäisissä ja sairaaloisissa tunteenpurkauksissaan
miltei naisten kaltaisiksi.
Claire tuli hänen luokseen ja sanoi lempeästi: "Se ei ole teidän
syynne, Elie, uneksin sellaista, mitä oli mahdoton toteuttaa..." Hän
seisoi Elien vieressä valkoisempana kuin tuon iltapukunsa pitsit,
josta Elie piti niin paljon ja katsoi häneen tummin silmin, jotka
hänen kalpeissa kasvoissaan näyttivät kammottavan mustilta. Hänen
läheisyytensä vaikutti rauhoittavasti. Hän sulki nuoren miehen kädet
omiinsa ja selittämätön hellyyden ja lempeyden magnetismi virtasi
läpi hänen olemuksensa. Elie jaksoi hymyillä hänelle... Kuinka kauvan
he olivat tuossa asennossa, joka toi mieleen vanhemman sisaren, joka
lohduttaa nuorempaa veljeään, sitä ei kumpikaan olisi voinut sanoa.
Claire rikkoi ensiksi lumouksen. Hän sanoi aivan muuttuneella äänellä:
"En voi hyvin... Olen väsynyt... Teidän täytyy jättää minut yksin,
Elie... Totelkaa minua, jos tahdotte, että pidän teistä..." Ja Elie
totteli. Hän nousi ja otti häneltä jäähyväiset niinkuin muinakin
iltoina. "Hyvästi huomiseen saakka", sanoi hän kynnykseltä. Claire
nyökähytti päätään ja teki liikkeen oikealla kädellään. — Kuinka usein
näkikään hänet Elie sittemmin sellaisena unelmissaan!