language: Finnish
TOINEN RAKKAUS
Kirj.
Paul Bourget
Ranskankielestä suomentanut
Timo Tuura
Kirjallisia pikkuhelmiä XXI
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.
PAUL BOURGET
Paul Bourget syntyi Amiensissa 1852. Aloitettuaan opintonsa
maaseudulla, päätti hän ne Pariisissa, lueskellen yliopistossa
muunmuassa klassillisia kieliä. Hänen ensimäiset teoksensa olivat
runokokoelmat _Vie inquète_ (1874) ja _Edel_ (1878). Näissä
teoksissaan Bourget osottautuu pessimistiseksi, "maailmantuskaiseksi"
runoilijaksi, Baudelairen hengenheimolaiseksi. Vaikutuksia hän
näkyy saaneen englantilaisilta Shelleyltä ja Keatsilta — hän olikin
etenkin nuorempana erittäin viehättynyt englantilaiseen kulttuuriin.
— Bourget itsenäistyi pian. Oikean alansa hän löysi sivistys- ja
kirjallisuuskritikkona sekä kertomakirjailijana. Laajalti tunnettu on
hänen nykyajan Ranskan sielullista peruspohjaa erittelevä teoksensa
_Essais de psychologie contemporaine_ (1884—85). Näissä tutkielmissaan
Bourget analysoi sellaisten Ranskan sivistyksellisten merkkimiesten
kuin Renanin, Stendhalin, Tainen, Baudelairen y.m. sielullista
olemusta. Hänen tarkoituksensa on kaikinpuolin määritellä sitä henkistä
ja siveellistä ilmapiiriä, missä hän sekä hänen sukupolvensa olivat
kasvaneet ja kehitysvaikutelmansa saaneet. Yksityisluontoisempia
nykyajan ilmiöitä, meidän ajallemme ominaisia siveellisiä ristiriitoja
Bourget erittelee sarjassa romaaneja. Nykyajan voimattomuus rakkauteen
on erittelyesineenä kertoelmassa _Crime d'amour_, nykyaikainen
Hamlet-kohtalo on aiheena romaanissa _André Cornélis_, kasvatuksellisia
vaikeuksia käsittelee Bourget teoksessaan _Le disciple_, kysymystä
lapsen oikeudesta isäänsä hän pohtii kertomuksessa _La terre
promise_, aikamme maailmankansalaisuutta hän kuvailee romaanissa
_Cosmopolis_ j.n.e. — siis aina mitä aktualisimpia ja vaikeimpia
probleemeja. Edellämainittujen teosten lisäksi on vielä mainittava
romaanit _Mensonges_ ja _Une idylle tragique_ sekä novellikokoelmat
_L'irreparable, Pastels_ ja _Nouveaux pastels_.
Bourget ei välitä ulkonaisesta toiminnasta, sielulliset seikat,
sisäiset elämykset ovat pääasiana hänen teoksissaan — häntä sanovatkin
ihailijat "sielutieteellisen romaanin luojaksi". Tiedemiehen
tunnollisuudella ja tarkkuudella hän selvittelee sankariensa ja
sankarittariensa sekavia, monivivahduksellisia tuntemuksia, heidän
siveellisiä ristikohtiaan — hän tahtoo riisua ihmisen alastomaksi. Tämä
"tieteellinen" menettely johtaa usein puutteelliseen tulokseen — eihän
kirjallisessa luomistyössä järki voi täysin korvata vaistoa. Hänen
henkilönsä tuntuvat usein elottomilta, ne muistuttavat kovin paljon
tieteen tuloksien kansantajuisen esityksen helpottamiseksi tekaistuja
havainnollisia esimerkkejä. Mutta tästä huolimatta Bourget on nykyajan
huomattavimpia kirjailijoita: hänen psykologinen tarkkanäkösyytensä on
harvinainen ja esitystapa hänen parhaimmissa teoksissaan erinomainen.
Aiheensa valitsee Bourget vallassäädyn piiristä — hänen päähenkilönsä
kuuluvat kolmannen tasavallan ylhäisöön. Tämän yhteiskuntakerroksen,
jonka jäsenillä on kaikilla mainehikas peritty nimi tai muutaman
sadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja jotka voivat esteettömästi
elää sisäiset taistelunsa ja ristiriitansa yhteiskunnallisten
arkiseikkojen häiritsemättä kehityskulun vaiheita ja loppua — tämän
yhteiskuntakerroksen naiset on Bourget kuvannut kehitysijässään,
vaimoina — petettyinä ja petollisena —, rakastajattarina, äiteinä. Ja
nämä samat naiset ovat Bourgetin ihailijain kantajoukkona.
Viime vuosina Bourgetista on tullut Ranskan ylhäisön kirjailija
toisessakin merkinnössä: hän on ruvennut mainitun yhteiskuntakerroksen
yhteiskunnallisten ja siveellisten aatteitten kaunokirjalliseksi
tulkiksi. Natsionalismi, kansalliskiihko ja klerikalismi,
kirkollismielisyys ovat saaneet hänestä innokkaan puoltajan. Nykyistä
menoaan mennen Ranska joutuu perikatoon, kansanvaltaisuus ja
epäkirkollisuus tuhoavat sen. Pelastus on löydettävissä vain siten,
että palataan oloihin ennen suurta vallankumousta; parhaimmiston
on hallittava valtiota, kirkon henkistä ja siveellistä elämää. —
Ikävintä on että Bourget aatteitaan kaunokirjallisessa muodossa
ajaessaan on alentunut tekemään väkivaltaa taiteellisuudelle ja
agitatorisia tarkoitusperiään tavoitellessaan on useinkin unhoittanut
ne oikeudellisuuden vaatimukset, jotka voidaan asettaa yhteiskuntaoloja
käsittelevälle kirjailijalle.
TOINEN RAKKAUS.
Heinäkuun keskivaiheilla 188... tapahtui, että Elie Laurence, toinen
lähetystön kirjuri eräässä pohjoismaiden hovissa, riitaantui erään
aatelismiehen kanssa. Sananvaihto syntyi whistipöydän ääressä, mutta
peli oli tekosyynä, joka huonosti peitti kilpailua rakkausasioissa.
Vaikkei nuori ranskalainen kolmeen vuoteen ollut pidellyt
florettia, haavoitti hän kuitenkin vaarallisesti vastustajaansa.
Tämä itserakkauden voitto oli turmiollinen hänen menestykselleen
virkauralla. Haavoitettu aatelismies oli pääministerin vanhin poika
ja lisäksi oli Laurence ryhtynyt kaksintaisteluun neuvottelematta
päällikkönsä kanssa. Liian taidokas valtiomies, joka valtiollisten
mielipiteittensä vuoksi ei muutenkaan ollut ministeristön suosiossa,
sai käskyn palata takaisin — satunnainen onnettomuus, jonka johdosta
hänen ystävänsä onnittelivat häntä, koska se soi hänelle tilaisuuden
palata Pariisiin. Hän itsekin kiitti onneaan, sillä syyn romanttisuus
korvasi hänelle seurauksen ikävyydet. Yhtäkaikki toi tämä vähäpätöinen
vastoinkäyminen mukanaan todellisen vaaran. Laurence oli joutunut
toimettomaksi henkisen elämänsä vaikeana ajanjaksona. Hänessä oli
tapahtumassa käänne, jonka ulkonainen toiminta, niin vähäinen kuin se
olikin ollut siinä toimessa, jonka hän jätti, oli salannut häneltä
muutaman kuukauden ajan. Kun tämä toiminta oli lakannut, ilmenivät
nuoren miehen sielunsairauden tuntomerkit heti.
Elie Laurence oli silloin kolmekymmentäkolme-vuotias. Hänen
ruumiinrakenteensa oli sopusuhtainen, mutta hänen olennossaan oli
jotakin sanomattoman hentoa, joka teki hänet ulkomuodoltaan ikäänsä
nuoremmaksi. Hänen ruumiinsa rakenteessa ja liikkeissä ilmenevää
tavatonta nuorekkuutta kohotti hänen vielä miltei lapsellisten
kasvonpiirteidensä hienous. Mutta syvät rypyt, jotka hymyillessä
ilmestyivät silmäluomenkulmiin, ihonvärin sameus, joka ilmaisi veren
heikkoutta, jonkunlainen väsynyt raukeus, joka uinui hänen hyvin
sinisten silmiensä pohjalla, useat muut tuntomerkit ilmaisivat
tarkemmin katsoessa liian aikaista ja salaista kulumusta tässä
nuoressa miehessä, jonka ulkonäkö oli viehättävän nuorukaisen.
Tällaiset luonteet herättävät mielikuvan liian nuoresta ja puoleksi
surkastuneesta olennosta. Näytti siltä kuin olisivat intohimot hänet
turmelleet häntä kypsyttämättä ja elämään väsyneen lapsen ulkonäkö oli
ainoastaan näkyväinen todistus siitä näkymättömästä kehityskulusta,
jonka olosuhteet olivat saaneet aikaan tässä luonnostaan liian
hienossa ja hennossa olennossa. Jäätyään viisitoistavuotiaana
orvoksi ja tultuaan kahdeksantoistavuotiaana pienen omaisuuden
haltijaksi, oli Elie Laurence antanut elämänsä vieriä ohjaamatta sen
kulkua. Koska hänessä oli sitä herkkätuntoisuutta, joka suuritta
omantunnonvaivoitta salli leikkiä rakkauden komediaa pienimpiäkin
oikkuja noudattaakseen — koska hänen kaunis profiilinsa, jota hienot
ruskeat viikset tuskin tekivät miehekkäämmäksi, sopi miellyttävästi
hänen käytöksensä hiukan naismaiseen sulavuuteen — koska sitäpaitsi
hänen ainoana ajanvietteenään noina vuosina, jotka hän palveli
ylimääräisenä Orsaykadun varrella, oli ollut mielistellä kaikkia
naisia ja ottaa osaa kaikkiin seuraelämän huvituksiin, oli hän ollut
tilaisuudessa joutua moniin seikkailuihin, ja hän oli heittäytynyt
niihin ajattelematta, että ihminen satunnaisissa huvituksissa kuluttaa
parhaimpansa. Helppous millä hän valikoimatta solmi nämät suhteet
yhtyneenä seuraelämän aiheuttamaan jokapäiväiseen huumaustilaan
oli ehkäissyt sen tunnevoiman täydellistä kehkeytymistä, mikä oli
mahdollista hänen pikemmin nautinhimoiselle kuin intohimoiselle
sydämelleen. Laurence oli siten elänyt ensi nuoruutensa rakastamatta
niin, kuin olisi voinut, vaikkakin hän hyvällä syyllä saattoi pitää
itseään naisten suosikkina. Hänellä oli koko joukko muistoja — mutta
hän ei ikävöinyt mitään. Tämän kohtalon kummallisen luonnottomuuden
täytyi johtaa kolmannenkymmenennen ikävuoden lopulla tuskaiseen
henkiseen väsymykseen. Hämärää huomiota sydämensä sairaudesta seurasi
tässä nuoressa miehessä jonkunlainen ruumiillinen raskasmielisyys, joka
on katkera hinta nautintojen väärinkäytöstä. Sen tuntevat liiankin
hyvin kaikki ne, jotka vain kerrankin ovat tyhjentäneet elinvoimansa.
Ja Laurencella, joka oli pariisilaisten vanhempien lapsi, ei ollut
asetettavana hurjistelujensa palvelukseen tuollaista kovaa ja sitkeää
tempperamenttia, johon on keräytynyt maalaisperinnön tyhjentymätön
kultakaivos. Hän oli kuluttanut elämäänsä — hän ei ollut elänyt. Kun
hän kaksi vuotta sitten oli jättänyt Pariisin, olivat ne henkiset
harrastukset, jotka syventyminen virkansa yksityiskohtiin oli hänessä
herättänyt, estäneet häntä liian paljon ajattelemasta tätä surullista
tosiasiaa, joka ei voinut jäädä huomaamatta niin pian kuin pakollinen
toimettomuus antoi tilaisuutta pitkiin mietiskelyihin. Kun hän
marraskuussa — jolloin toinen kuukausi, hänen vastoinkäymisestään oli
kulumassa — oli asettunut asumaan entiseen pieneen huoneustoonsa, jonka
hän oli pidättänyt itselleen Barbet-de-Jouy-kadun varrella, talossa,
jossa omistajat harvoin asuivat, kun hän oli lähettänyt luunväriset
nimikorttinsa perheisiin, joissa hän ennen oli seurustellut,
uudistanut osan huonekalustoaan, käynyt katsomassa muodissa olevia
näytelmäkappaleita, kotiutunut klubissa ja järjestänyt kaiken
voidakseen juhlallisesti aloittaa moitteettomien huvitusten sarjan,
alkoi hän tuntea perinpohjaista ja voittamatonta ikävää. Aistien
tulen ensi savun hälvennettyä ja tuon harhaluulojen usvan haihduttua,
joka saa kaiken näyttämään silmissämme kauniilta, kun olemme nuoria,
näki hän elämänsä mauttoman ja tyhjän keskinkertaisuuden. Nousta
kello yhdeksältä, kirjoittaa kirjeitä, lukea sanomalehtiä, syödä
aamiaista kotona, pukeutua, käydä vierailulla, pukeutua vielä kerran,
syödä päivällistä ja lopettaa päivänsä vierailulla, teaatterissa
tai klubissa, kaikki tämä muodosti sietämättömimmän yksitoikkoisen
elämänjärjestyksen, mitä ajatella saattoi. Hän tutkisteli itseään ja
näki säälimättömän selvästi, että hänestä oli tullut, ei egoisti —
sillä hän ei suuresti rakastanut itseään — vaan ihminen joka on hyvin
välinpitämätön toisten suhteen ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen,
että oli ollut sellainen aina. Hänellä oli ollut miellyttäviä ystäviä,
mutta ne olivat joko poissa Pariisista tai naimisissa. Muuten,
ennätettyämme kolmenkymmenluvulle eivät ystävämme enää meitä tyydytä
emmekä me heitä. He elävät omaa elämäänsä, me omaamme. Hän tapasi
entisiä rakastajattariaan tuntematta liikutusta, hänet esitettiin
uusille kaunottarille ilman että hän tunsi uteliaisuutta. Koskei hän
harjoittanut mitään erikoisopinnoita, tunsi hän kaikki kirjastonsa
kirjat, eikä avannut niitä muuten kuin sattumalta hajamielisyydessä.
Hänen asuntonsa neljää huonetta hoiti moitteettomasti hänen
vanhempiensa kamaripalvelija, joka oli hänen palveluksessaan, ja
siten kuluivat hänen päivänsä ilman taloushuolia, jotka ovat useiden
poikamiesten kärsimyksenä ja ajanvietteenä. Ja hänen oli ikävä... Hänen
setänsä, jolle hän kaunistelematta uskoi omituisen tautinsa, neuvoi
häntä menemään naimisiin. Kaksi nuorta tyttöä, joiden pöytänaapurina
hän oli päivällisillä, eivät miellyttäneet häntä, kun hän tahtomattaan
tuli vertailleeksi heitä entisiin ystävättäriinsä. Hänen luonteelleen
kun oli tunnusmerkillistä antaa ulkonaisten vaikutusten määrätä teot,
ei hän taistellut vastaan, vaan odotti... mitä? Hän ei tiennyt itsekään
— ja tämä johti yksinkertaisesti siihen, että totisen rakkauden
mahdollisuudet, jotka siihen asti olivat levännet käyttämättöminä
ja hyödyttöminä hänen itsetiedottoman olemuksensa syvyyksissä,
saivat ravintoa. Henkinen olemuksemme noudattaa samoja lakeja kuin
ruumiillinen. Jokaisesta käyttämättömästä kyvystä tulee taudin
alkuaihe. Mutta tuo tauti ilmenee usein liian myöhään, ilmenee vasta
silloin kun olemme ainaiseksi menettäneet tilaisuuden elää oikeata
elämäämme.
Tämä lyhyt elämäkerta — jossa moni nuori pariisilainen
epäilemättä tuntee omien tunteittensa historian, sillä syyt
Laurencen elämänväsymykseen eivät olleet poikkeuksellisia tekee
ymmärrettävämmäksi merkityksen, jonka aivan satunnainen ja
jokapäiväinen kohtaaminen sai tässä sielussa, joka laimeutensa vuoksi
oli erittäin altis aavistamattomille yllätyksille. Tapahtumain
vaikuttavaisuus tunne-elämäämme on samantapaisten lakien alainen kuin
taulun värien keskinäiset suhteet: me päätämme taulun arvon siitä
tavasta, millä se on kokoonpantu, ja kun elämän pohja on harmaa,
tuntuu pieninkin vaikutelma värikkäältä. Eräänä iltana talvella,
tuona kuolettavan ikävänä vuodenaikana, jolloin tunnit vierivät
niin hitaasti, näki Elie rantakadulla, joka on yhdensuuntainen
Invalides-esplanaadin kanssa, erään ministeristötoverinsa, joka kuusi
vuotta sitten oli ollut huomiotaherättäneen seikkailun sankari.
Aivan äkkiä, ilman että oli tapahtunut mitään, mikä teki moisen
häväistysjutun ymmärrettäväksi, tiesivät salonkien juorupuheet kertoa,
että Gérard Lairesse — se oli tuon nuoren miehen nimi — oli kadonnut,
sekä myöhemmin rouva Claire Audry, kaksikymmentäkahdeksan vuotias
nuori nainen, jonka käytös siihen asti oli ollut vapaa kaikista
epäluuloista, ja melkein heti, sillä nykyinen maailmankansalaisuus
tekee Euroopan tavallaan pikkukaupungiksi, kertoivat luotettavat
henkilöt, että Gérard Lairesse ja Claire Audry elivät yhdessä
Englannissa. Kaikki koettivat silloin paenneen naisen entisyydestä
löytää jotakin, millä tahrata hänen luultua innoittavaa tekopyhyyttään
ja ihmiset kostivat hirveillä panetteluilla aviorikoksen etäisen,
kadehtitun onnen. Tästä ilkeydestä sai pian osansa aviomieskin,
joka oli kylliksi kyynillinen ottaakseen onnettomuutensa tyynesti.
Tämä oli nelikymmenvuotias, punakka ja harmaantunut mies, joka oli
kuuluisa herkkusuisuudestaan ja jolla tiedettiin olevan ensiluokan
keinottelukyky. Hän oli johtokunnan puheenjohtaja eräässä suuressa
pankissa, joka koko omaisuudestaan sai kiittää hänen erinomasta
liikeälyään. Oliko Audryn ja hänen vaimonsa välillä suoritettu joku
tuollainen salattu perhenäytelmä, joka oikeuttaa vaimon kohtelemaan
miestä niin musertavalla ylenkatseella, ettei hänen tarvitse
välttää miestä häpäisevää oikeusjuttuakaan? Monet päättivät sen
miehen vaitiolosta ja siitä taipuvaisuudesta, jolla hän mukaantui
loppusuoritukseen poissaolevan ja itsensä välillä. Toiset selittivät
tämän menettelyn johtuvan hänen käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan,
koska asia ei tuottanut hänelle mitään aineellista tappiota, ja koska
se soi hänelle vapauden vielä lähemmin liittyä erääseen kevytjalkaiseen
näyttelijättäreen Léona d'Astiin, joka useamman vuoden oli ollut hänen
suojattinsa. Turhaan ihmiset tyhjensivät arvaamiskykynsä koettaessaan
päästä selville tämän tosiromaanin henkilöiden tunteista, sitten joutui
tämä samalla kertaa kuvaava ja selittämätön tapaus unhotuksiin. Lause:
"Tiedättehän, silloin kun pikku rouva Audry..." kuultiin vielä silloin
tällöin keskusteluissa. Jotkut haaveksivat naiset ihailivat salaa
vapautunutta naista. Jotkut järkevät miehet säälivät salaa Gérardia.
Tämä salaperäinen pako tuli uudelleen puheeksi oikeudenkäynnin
yhteydessä, josta Audry selviytyi niin hyvin kuin voi omaisuus eheänä,
mutta kunniattomana miehenä — ja siinä kaikki. "Heillä ei ollut
lapsia..." sanoivat silloin tällöin ne, jotka vielä mainitsivat tätä
tapausta antaakseen tukea teorioilleen, kun tuli puhe erilaatuisista
aviorikoksista.
Elie Laurence tunsi vielä paremmin tämän tositarinan kun häntä oli
nuoruudessaan kiinnittänyt Gérardiin tuollainen puoliystävyys, joka
syntyy luonteiden sopusoinnusta ja tapojen yhtäläisyydestä. He
olivat samassa virastossa ja seurustelivat samoissa piireissä. Mutta
senjälkeen kuin Lairesse oli paennut rouva Audryn kanssa, ei hän
ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään Orsay-kadun aikuiselle
virkaveljelleen, eikä Laurence ollut ajatellutkaan kotiin palattuaan
ottaa selvää kadonneesta toveristaan. Hän hämmästyikin aikalailla
nähdessään Pariisin käytävällä entisen toverinsa tulevan vastaansa käsi
ojossa, ystävällinen hymy huulilla ja silmissä tuo jälleennäkemisen
ilo, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi vuosikausien vieraantumisen.
Hänen hämmästyksensä ilmeni niin selvästi, että Gérard hymyili
vielä enemmän: "Minä olin kaiketi viimeinen henkilö, jota odotitte
tapaavanne", sanoi hän ja jatkoi kuin kaikkia kysymyksiä torjuakseen:
"Niin, rakas ystävä, on toista vuotta siitä kun palasimme... Mitä
arvelette? Pariisi on toki messun arvoinen, sanotaan; ja minä
tahtoisin sanoa: Pariisi kannattaa toki miekaniskun... Mutta olkaa
levollinen, en ole saanut enkä antanut miekaniskua... Entä te?..." Ja
hän tarttui sydämellisesti Elien käsivarteen, kääntyi ja seurasi häntä
ja jälleennäkemisen ilo virkisti Laurencea. Nuoret miehet kulkivat
tahdissa aivan kuin olisivat edellisenä päivänä nähneet toisensa ja
vaihtoivat puheenaihetta siirtyen nopeasti ajatusyhtymästä toiseen
kuten kaksi ystävää, jotka ajattelevat kaikki ääneen. Keskustelun
liikkuessa yhteisissä muistoissa, tarkasteli Elie entistä toveriaan,
joka hänen mielestään ei ollut lainkaan muuttunut entisestä.
Gérard oli kookas, kasvot avoimet, silmät ruskeat rehellisine ja
rohkeine katseineen, hänen kyömynenässään, suippoparrassaan ja hänen
piirteidensä sotilaallisessa kauneudessa oli jotakin mikä muistutti
Henrik Neljännen kuuluisaa ulkonäköä. Hänen hartiakkaisuutensa ja
hänen liikkeittensä joustavuus ilmaisi tarmoa miehen, joka on kuin
luotu taistelua varten. Synkkänä tammikuun iltana, jolloin Elie
oli tavallista enemmän kärsinyt henkisestä lamaantumisestaan, vei
Gérardin kohtaaminen hänet väkisinkin surullisiin vertailuihin: "Hän
elää edes", ajatteli hän. "Oi jospa olisin hänen sijassaan!..." ja
hänen tahtomattaan herätti hänen entisen ystävänsä läsnäolo hänen
muistissaan Claire Audryn kuvan, sellaisena kuin hän oli nähnyt
hänet eräänä iltana suurilla päivällisillä, jolloin hän oli istunut
hänen vieressään... Hän oli hieno ja pitkä ja hänellä oli tapana
hitaasti kääntää päätään, mikä herätti ajatuksen hyvin tyynestä
olennosta. Hänen kastanjanruskean, tuhkanharmaalle vivahtavan
tukkansa jakoi jakaus sivulta yksinkertaisesti kahden puolen hänen
jalo-otsaista päätään. Hänen hyvin mustien ja hyvin hellien, hiukan
kosteiden silmiensä katseessa kajasti ajatus, joka oli vakava aina
totisuuteen saakka; mutta kun hän samalla punastui tavattoman
helposti ja kun hänen muutamien liikkeittensä viehättävä epävarmuus
lievensi katseen vakavuutta, tuli ajatelleeksi jotakin antiloopia
muistuttavaa lempeän arkaa olentoa. Hänen suunsa aukeni kuin kukka
ja näytti säännöttömät, mutta suloisen valkeat hampaat ja kun hän
hajamielisenä leikitteli paksuilla rannerenkaillaan, tuli näkyviin
voimakas käsi hiukan leveine sormineen — tahdon tunnusmerkkejä, sanovat
ihmistuntijat. Hänellä oli sinä iltana päällään musta pitsipuku, joka
jätti paljaaksi hänen vankan, mutta sirotekoisen kaulansa. Hänen
ainoina koristeinaan olivat muutamat eriväriset jalokivet hiuksissa
ja puvussa. Ja tämä kuva tuli yhä yksityiskohtaisemmaksi. Elie näki
avaran ruokasalin, jossa oli kuvakudoksia seinillä, palvelijoita
lyhyissä polvihousuissa, säihkyviä kristalliastioita hedelmillä ja
kukilla koristetulla pöydällä, naisia avokaulaisissa puvuissa ja miehiä
hännystakeissa. Tämä loisto ja komeus oli vertauskuva seuraelämän
kuningatararvosta, josta rouva Audry oli luopunut seuratakseen
Gérardia. Mitä tavattomia tunteiden myrskyjä tuo ylpeä olento olikaan
saanut kestää mukaantuakseen sellaiseen uhraukseen? Muistelma herätti
toisen ja Elie tunsi vielä kerran surullista hämmästystä, joka
oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli kuullut nuoren naisen
paosta. Vaikka hän oli tuntenut hyvin vähän rouva Audrya, muisti
hän kärsineensä äkillisestä mielipiteitten vaihdoksesta, joka oli
tapahtunut ihmisissä tämän paon johdosta, vaihdoksesta, joka oli
tapahtunut hänessä itsessäänkin. Joka tapauksessa tunsi hän alati
tavatonta mielenkiintoa elävään arvoitukseen, joka piili tuon naisen
luonteessa... — Kaikki nämät kuvat liikkuivat ajatuksen nopeudella
Elien aivoissa samalla kun hän parhaansa mukaan vastaili Gérardille,
joka nyt kyseli heidän virkatovereinsa edistymistä. He tulivat
Varennes-kadun ja Barbet-de-Jouy-kadun kulmaan. "Te olette uskollinen
vanhalle asunnollenne", sanoi Gérard. "Minäkin olen etsinyt asuntoa
tästä kaupunginosasta. Mutta löysin sopivan Balzac-kadun varrelta...
Tulkaapa sinne meitä tervehtimään!" lisäsi hän ja otti salkustaan
nimikortin, jonka ojensi Elielle. "Rouva de Velde tulee olemaan
iloinen, kun saa teitä tavata, olen varma siitä, ja minä olen teidän
ystävänne kuten ennenkin, eikö totta?"... Hän puristi Elien kättä
tuolla lujalla tavallaan, jonka Elie niin hyvin tunsi entisestä.
Laurence vastasi myöntävästi yhtä vilpittömästi ja sydämellisesti,
kuin kysymyskin oli lausuttu. He erkanivat... "Rouva de Velde?..."
mietti Elie pukeutuessaan neljännestuntia myöhemmin iltapäivävierailua
varten... "Se lienee hänen tyttönimensä — Claire de Velde. Gérard
kutsui tosissaan minua käymään heidän luonaan... Mutta kuinka saattaa
hän päästää vieraan heidän onnensa yksinäisyyteen? Miten mahtaa tuo
nainen ottaa minut vastaan? Miksi lähestyi Gérard minua kuten ystävä,
joka on iloinen voidessaan solmia uudelleen entisen suhteen, kun tuon
entisyyden pitäisi olla kuollut hänelle?... Miten saattoivat he palata
Pariisiin siitä huolimatta, että tulisivat kohtaamaan niin paljon
entisten tuttavien katseita? Vai olisiko tuo nainen, jonka olen nähnyt
niin kainona ja arvokkaana, menettänyt kaiken hienoutensa?... Ovatko he
onnelliset..."
Kaikki nämä kysymykset liikkuivat nuoren miehen mielessä kuten
sielunprobleemin hämärät tehtävät, jotka hän pikemmin tunsi kuin
selvästi tajusi. Hän tuumi: "Tietysti he ovat onnelliset, sillä he
elävät... He elävät. Mutta miten?..." Ja tämä "miten" vaivasi häntä
siinä perheessä, missä hän söi päivällistä, niin itsepintaisesti, ettei
hän voinut karkoittaa sitä koko iltana huolimatta läsnäolevien naisten
olkapäistä ja erään tunnetun luennoitsijan sukkelista jutuista. Hän oli
niin monta kertaa ollut samallaisessa seurassa ja niin monta kertaa
kuullut samantapaisia keskusteluja. Seura ikävystytti häntä, kuten
rautatievaunuun kytkettyä matkustajaa ikävystyttää kehno sanomalehti,
jonka hän on moneen kertaan lukenut, otsakkeesta ilmoituksiin.
"Totta tosiaan", ajatteli hän palatessaan puolenyön "ajoissa kotiin
aina inhoon asti kyllästyneenä keskustelun yksitoikkoisuuteen,
jos rouva Audry on jättänyt kaiken, päästäkseen ainaiseksi eroon
noista ihmisistä, niin moittikoon häntä ken haluaa. Minä häntä
kadehdin..." Ja hän hymyili kummalliselle mielijohteelleen ja alkoi
pohtia eri otaksumia joita hän oli muodostanut Clairen ja Gérardin
selittämättömästä rakkaussuhteesta.
Sielutieteilijät ovat usein huomauttaneet, syytä ilmaisematta,
että kaikista intohimoista uteliaisuus kuolee viimeiseksi. Vieläpä
se näyttää kasvavan sitä mukaa kuin muut surkastuvat, sillä ketkä
ovatkaan sille uskollisimmat? Vanhukset ja tyhjäsieluiset ihmiset.
Niillä, joiden persoonallinen elämä on hyvin rikas, ei ole aikaa
pitää silmällä jonkun heille aivan välinpitämättömän henkilön tekoja.
Ellei Elie Laurencen sydän olisi ollut niin köyhä, ei hän olisi
niin lakkaamatta sillä viikolla, joka seurasi hänen kohtaustaan
Gérardin kanssa, ajatellut rouva de Veldea. Joka tapauksessa —
todistukseksi siitä kuinka nuorena tämä mies oli elämästään huolimatta
pysynyt — ei ainoatakaan alhaista ajatusta, ei mitään epäselvää
toivoa rakkausseikkailusta sekaantunut hänen ajatuksiinsa. Hänen
uteliaisuuteensa, jonka herätti se nainen, jonka hän oli tuntenut
rouva Audryna, ei liittynyt tuota alhaista ajatusta: "miksi en se
ollut minä?..." — useimpien miesten salainen napina, kun he lähestyvät
naista, jonka varmasti tietävät astuneen harha-askeleen. Ja yhtäkaikki
— sillä herkkätunteisessa sielussa tapaa sellaisia vastakohtaisuuksia —
ellei Laurence olisi muistanut Clairen kauniita mustia silmiä, suloista
hymyilyä ja viehättävää, ylpeätä esiintymistä, ei hän olisi niin pian
soittanut sen talon ovikelloa, missä hänen ystävänsä asui Balzac
kadulla. Lairesse oli sanonut: "Tapaatte minut aina aamulla kotona..."
Kello ei ollut vielä yhtätoista.
Elie oli tullut jalan pitkin Champs-Elysées-lehtikujaa ja hän
tunsi olevansa halukas ottamaan vaarin pienimmänkin seikan, joka
saattoi selvittää sitä arvoitusta, mikä kiinnitti hänen mieltään.
Gérardin valitseman kadun omituinen ulkonäkö antoi ensiksi aihetta
arveluihin. Balzac-katu, jonka entinen nimi on Moulin-Beaujon —
entisen Folies-Beaujonin puutarhan mukaan, jonka halki se vuonna 1825
avattiin — ja joka sitten erään kadun varrella asuvan talonomistajan
vaimon etunimen mukaan muutettiin Fortunée-lehtikuja-nimiseksi, on
saanut nykyisen nimensä sen johdosta, että Père Goriotin tekijä
kuoli sen varrella heinäkuussa 1850. Maaperän epätasaisuus tekee sen
vaikeakulkuiseksi Charnps-Elyséesin puolelta. Tässä kaupunginosassa on
paljon kalustettuja huoneita, joita kuten ilmotustauluista saa tietää,
pitävät englantilaiset majatalonomistajat etupäässä englantilaisia
perheitä varten. Toisin sanoen: asukkaat ovat poissa kaiken päivää,
sillä englantilainen, joka tulee Pariisiin, lähtee asunnostaan kello
kahdeksan aamulla ja palaa vasta yöllä. Mäenkö jyrkkyys vai nuo autiot
matkustajakoditko lienevät syynä hiljaisuuteen sillä katuosalla,
joka päättyy synkkiin Lord-Byron- ja Chateaubriand-katuihin.
Joka tapauksessa ovat kävelijät siellä harvinaisia kuin jossain
pikkukaupungissa maaseudulla. Elie oli siinä, että ystävänsä oli
valinnut tämän rauhaisan kolkan keskellä loistavaa Pariisia, näkevinään
samalla kertaa osoituksen yksinäisyyden tarpeesta ja halusta ottaa osaa
suuren maailman elämään.
Itse talo oli keskellä mäkeä ja sen eroitti kadusta pihamaa. Kun Elie
tarttui ulkoportin kädenripaan, soi kello ja portinvartijatar tuli
asuntonsa kynnykselle. Tämä asunto käsitti toisen puolen pihamaata,
toisessa oli talli. Tallirenki alkoi juuri harjata hevosta, jonka
vaahtoisuus ilmaisi, että se oli tullut pitkältä ratsastusretkeltä.
"Onko Gérard käynyt ulkona tänä aamuna? Ja yksin?..." mietti Elie, joka
tarkasteli taloa hyvin uteliaana. Se oli kaksikerroksinen rakennus,
jonka etusivulla oli rakennuksen pituinen kuisti. Ulkokaihdin, joka oli
pitkä ja suora kuten kuistikin, teki siitä jonkunlaisen kävelypaikan.
Kuistin kummassakin päässä oli kaksi ovea: oikeanpuoleinen, joka oli
auki ja josta näkyi kahden kerroksen korkeudelta matolla peitetyt
portaat ja vasemmanpuoleinen, joka vei aivan erillään olevaan
pohjakerrokseen. Tänne johdatti Elien kamaripalvelija, joka oli ensin
vienyt Gérardille hänen korttinsa. Talon asukkaat asuivat nähtävästi
erossa ja tämä huomio sai vieraan vielä suuremmalla mielenkiinnolla
tarkastelemaan huonetta, johon hän nyt hämärästä eteisestä astui... Se
oli Gérardin makuuhuone.
"Suottehan anteeksi", sanoi Gérard, "että otan teidät vastaan näin...
Olen juuri noussut kylvystä... Tiedättehän, ratsastuksen jälkeen kylmä
vesi... Se on minun terveyssääntöni... Luulen että kuolisin ilman
voimakasta ruumiinliikettä... Kuinka hauskaa, että tulitte!..." Ja näin
puhuessaan hän pukeutui juovikkaaseen villaiseen aamupukuun.
Elie oli jo istunut takkavalkean ääreen ja katseli häntä, kun hän
seisoi siinä voimakkaana ja notkeana, iho hohtaen raittiin ilman
ja kylvyn vaikutuksesta. Kookkaan vartalon jokainen liike ilmaisi
tarmokasta miestä, joka oli yhtä varmasti luotu toimintaa varten kuin
hän, Elie, hentojäseninen ja hermostunut kun oli, oli luotu uneksimista
ja intohimoa varten. "Ja kuitenkin luullaan, että ihmisen kohtalon
voi päättää hänen luonteestaan", ajatteli hän itsekseen tarkastellen
huonetta.
"Sallitteko että pukeudun teidän läsnäollessanne?..." kysyi Lairesse
hetken kuluttua... Palvelija kulki edestakaisin ja Laurence teki
itsekseen johtopäätöksiä tekemistään huomioista samalla kun hän
puhalteli savuja ystävänsä tarjoamasta venäläisestä paperossista.
Kaksi akkunaa, joiden välissä vuode oli, antoi puutarhaan, jonka
lehdettömät puut kuvastuivat ruutuja vasten. Kirkas talviaamun aurinko
paistoi iloisesti akkunoista ja täytti valollaan makuuhuoneen, jonka
asukas oli nähtävästi rikas nuori mies. — Pienimmätkin yksityiskohdat
ilmaisivat puuttuvaa naisen järjestävää kättä. Kaikki oli tässä
huoneessa miehekästä, miltei jäykkää — huonekalujen jykevyys ja
tummanvihreille seinille ripustetut aseryhmät, kaikki — saattoi yhdellä
silmäyksellä nähdä, että tämän poikamiesasunnon isäntä oleskeli paljon
huoneessaan. Siinä ei vallinnut tuota jäykkää järjestystä, jota tapaa
asunnoissa, jotka ovat ainoastaan nuoren miehen elämän valheakkunana,
ja joiden säädyllisen ulkonäön tarkoitus on kätkeä kaksinaista
elämää. Keskellä sijaitseva, aivan matala ja kapea vuode ainoine
korvatyynyinen oli auki. Yöpöydällä oleva aukileikattu kirja näytti
siltä, että sitä oli luettu ennen nukkumista, samoinkuin sinne tänne
heiteltyjä sanomalehtiä ja avattuja kirjeitä oli silmäilty herättyä.
Pienellä pöydällä oli aamiainen — yksi ainoa kuppi hopeisen teekannun
vieressä. Kaikissa muissa esineissä, jotka ovat välttämättömiä
mukavuuteen tottuneelle hienolle nuorelle miehelle, oli tuo ulkonäkö,
joka tulee käyttämisestä, ja jota on mahdoton jäljitellä. Koko
sisustus ilmaisi selvästi tuota ei-tahallista yhtenäisyyttä, jota on
mahdoton määritellä. Sillä lyöhän olemuksemme leimansa esineihin,
joiden keskellä elämme ja toimimme, miltei valokuvauksen vertaisella
tarkkuudella.
Gérard, joka huomasi vieraansa harhailevat katseet, vastasi sanattomaan
kysymykseen, jonka luuli niissä lukevansa: "Suottehan anteeksi.
Huonetta ei ole vielä siistitty. Mutta kamaripalvelijani on saanut
käydä asioillani. Erästä tyhmää pelivelkaa suorittamassa. Tappasin
eilen eräässä pelihuoneessa kaksisataa louisdoria. Minun ijälläni!...
Nähkääs, en asu niinkään epämukavasti... Minulla on vielä työhuone
ja tarpeentullen pieni ruokasali. Minulla ei ole kovin paljon tilaa,
mutta on ilmaa ja aurinkoa..." Ja hän hengitti täysin keuhkoin.
"Kesken kaikkea", lisäsi hän, kun palvelija oli poistunut, "jäättehän
aamiaiselle?..." Silmäys, joka seurasi tätä kysymystä ilmaisi
levottomuutta, jonka Elien myöntävä vastaus heti hälvensi. "Kirjoitan
pari sanaa rouva de Veldelle", sanoi Gérard; "olen puhunut hänelle
teistä ja hän on iloinen saadessaan tavata teitä." Gérard vei ystävänsä
työhuoneeseen, joka oli jotakuinkin pieni, ja jonka kirjat ja paperit
todistivat, että siellä oleskeltiin usein. Sillä välin kuin Gérard
repäsi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti kirjelipun, jonka palvelija
vei saamatta muita ohjeita, teki Elien mieli katsella Clairen valokuvaa
suurella työpöydällä. Hän jätti sen kuitenkin tekemättä ja tyytyi
mielessään pohtimaan sitä merkitystä, mikä huoneella ja Gérardin
tavoilla saattoi oikeastaan olla. Oliko se harkittua ja teeskentelyä?
Gérardissa ei mikään osoittanut onnellista rakastajaa, joka elää
rakastajattaren kanssa, jonka hän valloittanut rohkeasti uhmaamalla
kaikkia maailman ennakkoluuloja. Hänen yksinäinen ratsastusretkensä
aamulla, hänen pelaamisensa edellisenä iltana ilmaisivat tuollaista
hiljaista eroa, jonka tapahduttua suhde kuitenkin pysyy ulkonaisesti
muuttumattomana. Samoinkuin sinä iltana, jolloin he olivat tavanneet
Invalides-esplanaadilla, liikkui keskustelu miltei yksinomaan entisissä
ministeristötovereissa. Gérard puhui heistä niinkuin eronsaanut
upseeri puhuu armeijasta. Hän oli selvillä kaikista muutoksista ja
virkaylennyksistä. Hänen silmänsä loistivat... Ne synkistyivät sitä
mukaa kuin aika vieri ja ne olivat miltei raukeat, kun tuli aika mennä
ensimäiseen kerrokseen. Oven aukaisi livrépukuinen palvelija, jonka
napeissa oli kirjaimet C ja V.
Jos Elien uteliaisuus oli taloon tullessa ollut suuri, olivat nyt hänen
vaarinottamansa lukemattomat pikkuseikat kiihdyttäneet sen kaksin
verroin suuremmaksi. Mutta luotuaan silmäyksen nuoreen naiseen, saattoi
hän töintuskin enää jatkaa huomioidentekoa, niin valtasi hänet suloinen
liikutuksentunne, jonka laatua hän ei kyennyt määrittelemään.
Hän tunsi tämän heti. Rouva de Velde luki takkavalkean ääressä pienessä
vaaleansinisessä vierashuoneessa, puettuna valkeaan aamupukuun, joka
oli koristettu runsaasti pitseillä. Hänen kastanjanruskeassa tukassaan
oli vielä tuo entinen hieno värivivahdus ja kuten ennenkin oli se
kammattu yksinkertaisesti sivulta jakaukselle. Syvä totisuus, joka
ennen oli luonut hänen kasvoilleen sielukkaan kauneuden, asui vieläkin
hänen lempeissä mustissa silmissään ja hänen poskiensa ja otsansa
viivoissa. Mutta tuo totisuus näytti kasvaneen. Se lähenteli nyt
synkkämielisyyttä, joka väkisinkin teki tuskallisen vaikutuksen siihen,
joka tunsi hänen tarinansa. Sillä olihan hänen asemansa elämässä
sellainen, ettei tullut kysymykseen mikään väliaste korkeimman onnen ja
syvimmän kurjuuden välillä. Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmällä
kuopissaan, viehättävän suun ympärillä, joka tahtomatta toi katsojan
mieleen kukan, oli tuskaisa piirre.
Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä todisti hairahduksen
onnea. Mutta se karkotti ajatuksenkin hairahduksesta. Ellei Elie
olisi ollut niin hyvin selvillä tosiasioista ja hänelle olisi
näytetty Claire de Veldea ja kerrottu, että tämä oli erään Pariisin
seurapiirein kuuluisimman häväistysjutun sankaritar, olisi hän
rohkeasti väittänyt sitä panetteluksi — niin paljon levollista
ylpeyttä, todellista ylevyyttä, altistunutta tyyneyttä henki tuosta
kolmekymmentä-neljävuotiaasta naisesta, joka kumarsi kuten ruhtinatar
kun Gérard esitti vieraan. Kädenliikkeessä, jolla hän viittasi Elieta
istumaan, ilmeni tuo siveä sulo, josta kokenut mies tuntee kunniallisen
naisen _noli me tangere_, tuon ehdottoman, synnynnäisen, ikäänkuin
ruumiillisen kainouden, joka lannistaa aremmankin himon.
— "Ystävänne", sanoi hän, "on siksi usein puhunut teistä, että olen
iloinen saadessani tavata teitä."
Tämä yksinkertainen lause, joka kuitenkin asetti Gérardin hänen ja
Elien väliin, lausuttiin hiukan matalalla ja verhotulla äänellä,
mutta ilman että äänensävy tai kasvojenilme ilmaisi sitä hämmennystä,
jota odottaisi maanpakolaiselta ja yhteiskunta-asemansa menettäneeltä
maailmannaiselta kun hän kohtaa miehen, joka on hänet tuntenut
arvossapidettynä ja kunnioitettuna. Se oli vielä vähemmän röyhkeyttä,
jolla langennut olento käy kohti mahdollista loukkausta. Ei, se
muistutti eniten sellaisen henkilön rohkeata varmuutta, joka on käynyt
käräjiä omantuntonsa kanssa ja puhdistunut syytöksistä, eikä salli,
että siitä väitellään. — Eikä hänen esiintymistapansa muuttunut
keskustelun aikana, joka tapahtui ennen aamiaista, yhtä vähän kuin
aamiaispöydässä istuttaessa. — "Mutta onko se sitten harkittua?" kysyi
Elie itseltään kerran toisensa perästä.
Hän istui neliskulmaisen pöydän ääressä Clairen oikealla puolella,
vastapäätä Gérardia. Kaksi renessanssikaappia koristi ruokasalia.
Laudoitetulla seinällä riippui yksi ainoa taulu, kuvaten höyrylaivaa
sumussa.
Keskustelu kävi kankeasti. Hämilläolo, jota he turhaan koettivat
peittää sydämellisyydellä, oli vallannut kaikki kolme. Elie, joka
yhä vielä selvitteli itselleen pienimpiäkin yksityisseikkoja, oli
huomaavinansa tämän hämilläolon Gérardin äänensoinnusta, hänen
epävarmoista eleistään, hänen pakoitetusta katseestaan. Hän pani
merkille, että ystävänsä, jonka aamullinen ruumiinliikunto oli
luultavasti tehnyt nälkäiseksi, söi ja joi hyvällä ruokahalulla, kun
sensijaan rouva de Velde maistettuaan lautasellaan olevaa palasta,
laski veitsensä ja kahvelinsa jäännökselle, kuten pikkutytöt, jotka
tahtovat välttää nuhteita. Jo se tapakin, millä nuo kaksi ihmistä
istuivat pöydässä, ilmaisi fysiologian ja verenkierron erilaisuutta. Ja
hämilläolon tunne kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, siitäkin
syystä, että Claire nyt tuntui ikäänkuin olevan poissa huoneesta,
liikkumattomine kasvoineen, lyhyine vastauksineen, ajattelevan ja
välinpitämättömän näköisenä samalla kertaa.
Elie luuli löytäneensä keskusteluun aiheen taulusta, joka riippui
häntä vastapäätä seinällä ja hän huomasi heti, että hän oli antanut
isäntäväelleen tilaisuuden osoittaa sielunlahjojensa erilaisuutta,
josta tapojen ja luonnonlaadun erilaisuus oli seurauksena.
— "Se on englantilaisen Turnerin maalaama" sanoi rouva de Velde,
"pidättekö siitä?..." Ja Elien vastattua myöntävästi, kääntyi hän
hymyillen Gérardin puoleen. "Näettehän", virkkoi hän, "en ole ainoa,
joka pitää siitä."
— "Mutta olenhan aina uskonut teidän olevan oikeassa", sanoi Gérard,
"kaunotaiteet ja minä, me olimme vieraat toisillemme jo Orsay-kadun
aikoina. Muistatteko sitä, Laurence?"
Elie muisti aivan oikein halveksumisen, jota Gérard, käytännöllinen
toimen ja tarmon mies, osoitti tuohon aikaan kaikkea sitä kohtaan, mitä
hän ylenkatseellisesti kutsui elämän kirjalliseksi puoleksi, ja hän
kuunteli kun nuori nainen puhui englantilaisesta maalaustaiteesta sillä
tunteen hienolla arvostelukyvyllä, joka ilmeni kaikessa sattuvasti ja
luonnollisesti, keikailematta älyllään, kuten henkilö, joka on paljon
miettinyt ja vertaillut. Hän oli varmaan monta vuotta elänyt kirjojen
ja ajatusten parissa.
Hetkisen kuluttua oli keskustelun aihe vaihtunut. Gérard puhui
vuorostaan Englannista ja Englannin kansasta, mutta hän oli johtanut
keskustelun politiikan alalle. Hän arvosteli viimeisiä toimenpiteitä
Irlannissa. Hän vertasi englantilaisia ja ranskalaisia siirtomaita.
Claire vaikeni ja silitti sormuksettomalla kädellään hiuksiaan ja
tuo liike vei Elien monta vuotta taaksepäin ajassa. Hän kuunteli
kuitenkin Gérardia eikä voinut olla ihailematta hänen lausuntojensa
täsmällisyyttä; hän veti sen johtopäätöksen, että ystävänsä ja tämän
rakastajattaren olivat heidän erikoisominaisuutensa eroittaneet.
Claire tuntui yhtä vähän antavan arvoa sille, mitä Gérard sanoi, kuin
Gérard oli aikaisemmin ymmärtänyt Clairen puheen viehätystä. Elien
valtasi raskasmielisyys, joka kasvoi kun hän, heidän palattuaan pieneen
vierashuoneeseen kahvia juomaan, näki Gérardin suutelevan Clairea
kädelle vastaukseksi tämän leikkipuheeseen.
Talviauringon säteet hiipivät sisään alaslaskettujen kaihtimien läpi,
joiden väri oli vaaleamman sininen kuin seinäpaperien, ja joissa kulki
vanhanaikuinen välipitsi.
Vieraasta tuo nuori nainen tuon nuoren miehen rinnalla — molemmat
vapaat rakastamaan toisiaan, molemmat yhtyneet uhrattuaan rohkeasti
tulevaisuutensa, molemmat rikkaat ja hienostuneen loiston ympäröimät —
olisi ollut kuin onnen vertauskuva. Mutta miksi oli hämilläolontunne
painostanut aamiaispöydässä tapahtunutta keskustelua, jossa kuitenkin
oli huolellisesti vältetty kaikkea kosketusta suuren maailman
elämään? Miksi oli pakotettu ilme luettavana rakastajan kasvoissa
ja rakastajattaren silmissä silloinkin kun suudelma annettiin ja
otettiin vastaan — ilme, joka kertoi toivottamasta kieltäytymisestä?
Vai olisiko Elie erehtynyt ja kaikki salaisen ja auttamattoman
eron tuntomerkit olleet olemassa vain hänen mielikuvituksessaan,
vain hänen toivomuksenaan, kukaties? Oliko hän varma, ettei hänen
äkillinen, kasvava surumielisyytensä johtunut äkillisestä ja kätketystä
mustasukkaisuudesta?
Huolimatta ensimäisen päivän ikävyydestä — tai ehkä juuri sen vuoksi —
kävi Laurence ennen pitkää toisen kerran Balzac-kadun varrella olevassa
talossa, sitten kolmannen ja neljännen kerran ja vaikka hänen halunsa
oppia tuntemaan, minkälaatuinen oli Gérardin ja rouva de Velden suhde,
oli vielä yhtä voimakas, liittyi siihen nyt sitä arkaa hellyyttä,
joka ilmaisee syvempien tunteiden syntyä. Nämät tunteet ilmenivät
pian siksi selvästi, että jos Elie olisi tutkinut sydäntään, ei hän
olisi voinut olla niitä huomaamatta. Mutta myöhemmin elämässä, kun
ihminen ei enää sommittele intohimoilleen ohjelmia, joita hän sitten
uskollisesti seuraa, tapahtuu joskus, että hän erehtyy tunteistaan
päinvastaiseen suuntaan. Samoin kuin me nuorina luulemme hetkellisiä
tunteita ikuisiksi, samoin kuvittelemme me, jätettyämme jälkeemme
nuoruuden, rakkautemme merkitsevän meille vähemmän kuin se itse asiassa
merkitsee. Elie oli sitäpaitsi ystävyydessä siksi omantunnonarka,
ettei hän luullut voivansa rakastaa ystävänsä rakastajatarta, ystävän,
joka oli kutsunut hänet kotiinsa ja osoittanut häntä kohtaan rajatonta
luottamusta. Valitettavasti on kalteva pinta, joka sympatiasta
kaunista naissielua kohtaan vie intohimoon, joka käsittää koko hänen
olemuksensa, niin huomaamaton ja niin hienojen onnen kukkasien
peittämä, että vasta myöhemmin, vasta liian myöhään huomaamme, että
alkava tuttavallisuutemme hänen kanssaan, jota emme milloinkaan olisi
uskaltaneet rakastaa, oli alkuna rikolliseen hurmaukseemme.
Kahdeksan viikon kuluttua, jolloin Elie oli ottanut tavaksi joka päivä
käydä rouva de Velden luona, ei hän vielä ollut selvillä siitä mikä
sija tuolla naisella oli hänen siihen asti niin tyhjässä sydämessään.
Hän tiesi hyvin, ettei hänen enää ollut ikävä ja hän tiesi myöskin,
että sensijaan, että hän olisi huomioidentekijänä tutkinut Clairen ja
Gérardin suhdetta, hän otti vastaan kaikki sen tarjoamat niin hyvät
kuin huonot puoletkin. Mutta mistäpä väsyneen sielunsa lymypaikasta hän
olisikaan saanut voimia vastustamaan sitä lumousvoimaa, joka virtaili
noista huomaamattomista atoomeista, noista hienonhienoista atoomeista,
jotka leijailivat Clairen ympärillä kuten naisen ruumiillinen
ja sielullinen tuoksu ja vaivuttivat hänet, uneksijan suloiseen
horrostilaan.
Jo ensi käynneillään oli hän tavannut Clairen miltei aina yksin,
eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän tunsi häntä jo tarpeeksi
ymmärtääkseen, kuinka vaikeata olisi ollut niin ylpeän, mutta omasta
yhteiskuntaluokastaan karkotetun naisen solmia uusia tuttavuuksia.
Hän sai myöhemmin tietää, että Claire salaa aamuisin otti vastaan
muutamia entisiä ystävättäriään, jotka olivat pysyneet uskollisina
huolimatta ennakkoluuloista, joilla seurapiirien tekopyhyys kohtelee
julkisia hairahduksia. Sitäpaitsi sai hän vielä tietää, että Gérard
oli kutsunut tähän hiljaiseen kotiin pari entistä toveria. Mutta
he eivät olleet miellyttäneet Clairea jonkun tuollaisen miltei
huomaamattoman tahdittomuuden takia, joiden suhteen naiset ovat sitä
arempia, kun heidän asemansa on epäilyksenalainen. Claire oli siten
elänyt pienen kodin ylellisessä yksinäisyydessä ilman mitään seuraa,
sillä siksi voinee tuskin nimittää kolmea vanhaa ihmistä, jotka
olivat kaukaisia sukulaisia ja köyhiä — muuan leskirouva ja kaksi
vanhaa poikaa. He ilmestyivät kerran viikossa päivälliselle. — Mitä
Gérardiin tuli, ei tarvittu suurta huomiokykyä, saadakseen selville,
että hän karttoi kahdenolon yksitoikkoisuutta. Milloin minkin tekosyyn
nojalla läksi hän useimmiten iltapäivällä kaupungille. Ja Claire
vietti päivät pitkät yksinään pienessä sinisessä vierashuoneessa,
joka aivan äkkiä oli Laurencelle tullut maailman keskipisteeksi.
Naivissa itsekkäisyydessään, joka on tavallista useissa aviomiehissä
— itsekkäisyys, joka samalla ilmaisi oikeutettua luottamusta Clairen
uskollisuuteen — otti Gérard pian tavaksi käyttää hyväkseen ystävänsä
tiheitä käyntejä vapaudenhalunsa tyydyttämiseksi. "Elie pitää
teille seuraa", sanoi hän rouva de Veldelle; "te kuulutte molemmat
kissansukuun. Te voisitte elää liikkumatta jossakin huoneen nurkassa.
Minä olen kuin vinttikoirat, minun täytyy liikkua..." Claire nyökäytti
päätään vastaamatta. Elie esitti anteeksipyynnön — ja jäi.
Tämän naisen hurmaava läheisyys lamautti hänen tahtonsa. Ennen kaikkea
teki hänet vastustamattomaksi syvällinen ja lempeä viehätysvoima,
sitä lumoavampi kun ei hänen olentonsa kiehtova sulous hetkeksikään
hämmentynyt. Hänen liikkeistään ei yksikään ollut muita ripeämpi ja
tämä verkkaisuus synnytti sopusoinnunvaikutelman, joka löi leimansa
pieneen vierashuoneeseenkin. Pienet maljakot, joita oli asetettu
sinne tänne ja joissa aina oli tuoreita kukkia, kirjat matalassa
kirjakaapissa, pienet lakeeratut rasiat pieniruutuisen kaapin
hyllyillä, kaikkityyni tässä suojassa, jolle kaihtimien läpi tunkeutuva
himmeä päivänvalo antoi pehmeän valaistuksen, oli sopusoinnussa
suloisen erakon luonteen kanssa. Pianolla, joka oli poikittain seinää
vasten, oli avattuja nuottivihkoja. Uunissa paloi tasainen tuli
ja Claire istui miltei aina samalla paikalla takkavalkean ääressä
leposohvalla, joka oli päällystetty hopeakirjaillulla, vaalistuneella,
ruusunpunaisella silkillä. Hänen pitkähköt jalkansa lepäsivät patjalla.
Hänellä oli patjoja olkapäittensä takana, jotka olivat pikemmin
korkeat ja terävät kuin viettävät ja pyöreät — mutta nämät pikkuviat
antoivat hänen olennolleen tuon vähäisen kömpelyyden vivahduksen,
tuon erikoisen sulon, joka hänessä oli viehättävämpi kuin jonkun
toisen muodontäydellisyys. Hän ompeli jotakin tai luki. Mutta joko
hän kultasormustimellaan pisteli neulaa ylös ja alas ompelukehykseen
kiinnitetyssä käsityössään, tai toiletti mustaa kilpikonnanluista
veistään pitkin sivuja, aina ilmaisi sama verkkainen, lempeä rytmi
tyyntä ja uneksivaa olentoa, jota keskeymätön mietiskely tuntui
varjelevan elämän jokaiselta kovalta kosketukselta.