Minä piirrän sinuun puumerkin.
Neljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä
maata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta
muodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on
tehnyt.
Vähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme
paratiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan.
Se katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin
tarkoituksiinsa ja sanoi:
-- Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.
-- Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.
-- Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on
annettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi
vapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa
sanoa.
-- Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.
-- Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon
viattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni
käärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun
puumerkkini, josta sinut tunnetaan.
Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: _Minun_. Hän tiesi
kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä:
_Sinun_.
Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät
loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: _minun!_ ja
ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli
voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu
veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on _minun_.
Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta
loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä
käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman
portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja
kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:
-- Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?
Kulta vastasi:
-- Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.
Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin
temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.
Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa,
Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.
-- Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule
rahaksi!
Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta
ihmiset sanovat: _minun_. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin
se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha.
Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun
pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen
moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi
hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat
ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.
Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen
ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan
sanaa _minun_. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja
rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista
taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan
Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä.
Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien
sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään
Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin
kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan
valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita,
oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti
kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain
käärmeen katse.
Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä
rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita
lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija,
joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt
kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli
vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi
laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla
nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin --
ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen -- miksei soturi,
joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa
tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään
paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein
mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi
uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?
Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen
äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun
edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.
-- Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste,
viisasten kivi!
Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat,
hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.
Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona
sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:
-- Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.
-- Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani?
Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina
sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi
köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia
armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa?
Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden
alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä
kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?
Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi.
Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.
-- Ei siinä kyllin -- sanoi käärme -- että sinulla on otsassasi:
_minun_. Piirrä sen viereen: _enemmän!_
Kulta kirjoitti otsaansa: _enemmän_, yhä _enemmän!_ Se oli jo
ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia
joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti
paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan
oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava;
paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni
paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli
arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta
tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä
hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut
enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit,
obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut
paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden
arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat
olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat
maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka
sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli
maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia
tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai
voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan
valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli
kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä
rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut
viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja
tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa.
Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa
epäjumalain riemuitessa.
Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä
otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä
kohtalon. Köyhä sanoi aina: _minun!_ Rikas sanoi lakkaamatta:
_enemmän!_
Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta,
himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan
kultaa vastaan ja sanoi: _omaisuus on varkautta!_
Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:
-- Nyt olen hukassa, minä en voi palvella _kolmea_ herraa.
-- Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni.
Se sanoo vain: _sinun_ omaisuutesi on varkautta, _minun_ on laillinen!
Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt,
että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen
pajassa. Monta vuosisataa oli _rakkauden_ henki hävittäen hionut kullan
itsekästä kirjoitusta _Minun_, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen
puumerkkinsä _Sinun_, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään,
mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka
vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä.
Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet
kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme
tietää sen _nyt_ ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.
On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin _minun_-sanan
sijasta kirjoitetaan _sinun_ ja jolloin _enemmän_ samalla kertaa
muuttuu sanaksi _ei mitään_. Silloin Herra ottaa kullalta
auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä
oletkin!
Kulta on vastaava: käärme näki minut.
Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja
miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!
Käärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.
Herra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo
syyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden
ihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin
oleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen
nimi on _Rakkaus_.