Se oli rahan luonnollinen kuolema...
On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista,
jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän
kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto
on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin
tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon)
kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot
itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa
tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.
Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita,
samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet
ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan
jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi
yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän
omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi.
Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas,
hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli
tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai
todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni
huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri
varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto
Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi
poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa
seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista
vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa
olosuhteissa.
Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko
yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat
onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen
virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa
riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat
keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän
eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä
Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla
sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän
sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin
kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia
lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki
kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että
mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin
vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua
häiritsemässä.
Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi
jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton
ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen".
Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja
kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto
vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat,
suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää
laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti
kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat
laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta
hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin
haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti
kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan
valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja
Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli
urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann
oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt
summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden
karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman
roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä
hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan
Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten
kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.
Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen
käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta.
Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi
ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka
todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet,
siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas.
Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin
kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin
päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa
sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati
itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun
metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen
majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit,
nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi
vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin,
mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa
metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten
kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella.
Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä
enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen
aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri
Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan
neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi,
tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen
vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei
sitä sadalla hevosella takaisin saada."
Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli
kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta,
minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana
pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka
taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan
suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi
kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.
Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat
tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin
toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin
huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat
saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin
oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja
rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta
kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri
Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut
kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi,
että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole
tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat _sen_
suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään,
mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen
historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien
käsissä nähdään joka päivä _jotakin_, usein _paljonkin_ muuttuvan
_tyhjäksi_.
Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä,
mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa.
Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi
ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut
huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja
kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän
pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen
vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli
Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän
elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla
_vast'edes_ toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti
aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin,
etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen
kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän
rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa,
tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi.
Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri
Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten
valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä
käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen
kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä
huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko
valita, ja hänestä tuli -- lasinpuhaltaja.
Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti.
Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä,
saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti
vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin
sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa.
Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta,
siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua
Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota
isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.
Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja
korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin,
kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu
piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja
ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva
kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs
ajatus.
-- Lauri Roderik -- hän sanoi sisarensa pojalle -- sinä olet ihmistynyt
kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene
naimisiin?
-- Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!
-- Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta
kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse
kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat
hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.
-- Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.
-- Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki
ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin
vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?
-- Kaksituhatta ruplaa.
-- Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa
neljässä vuodessa.
-- Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.
-- Hm... Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa
toinenkin keino.
-- Minä en tiedä muuta.
-- Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.
-- Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.
Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.
-- Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi
siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on
kai niin -- lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa
sukalla hartioihin -- asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä,
nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään
neitiin ... joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa ... joka on
elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella
neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä
uudessa silkkihameessa... Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden
kävelet allapäin, nuori herraseni.
-- Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin
ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!... Mutta jos nyt
kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän
vikanne, täti.
-- Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän
kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin ... ja sinut lisäksi,
suurtuhlari!
Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli
vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen
järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan
kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman
täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet
ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa,
ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine
kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.
-- Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu
siitä sanoo?
-- Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa
12.315:10, vastasi Liisu.
-- No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui
sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että
lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. -- Siinä kuulet!
12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä
karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon
teitä!
Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset
olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon
arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon
kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti
hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun
nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu
Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä
morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon
kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi
kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia,
tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä
sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja
uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä
palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.
Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden
kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet
Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä,
Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi
välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan
siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa
Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin
ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.
-- Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he
siinä katselivat äskenvihittyjä.
Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta,
molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen
kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.
Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana
nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.
-- Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen
ja puoleksi itkien itsekseen. -- Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei
hyväksy _sitä_ toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan
saldoa.