Totuus, joka vapauttaa meidät.
Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki
niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään
ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle,
aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut
raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen
intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi
perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän
halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä
hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui
liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin
teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren
onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä
loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä
päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon,
uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi
muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän
kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen
kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt
yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä
ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava
maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja
toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa
setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa
aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto,
joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja
maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta
sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä
kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin
ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt
eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa.
Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin
Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota;
mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan
armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen
ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän
etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili,
olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen
totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.
Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei
ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär
siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista
yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys,
selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan
hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa
uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns.
herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita
teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa
elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion
kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään
tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa
itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin
hänen vahvuutensa -- lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja
maailman voittajan voima.
Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman,
kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat
tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton
epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui
pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon
lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona;
hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan
taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti
pelastuksen armoon, hän antautui _kokonaan_, niinkuin sekä totinen
Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki
ilmaiseksi ja löysi rauhan.
Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu
Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut
tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on
kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä
kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen
kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi
mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki
esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas
varjostimen.
-- Ei -- sanoi vanhus -- anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se
tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua
mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin
aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja
tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua... Mutta katsokaa,
noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!... Ei mitään
ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!... Nosta päätäni,
lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon ... kiittää ja ylistää...
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen
nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri,
murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija
ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja,
Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja
epätoivoisin ihmislapsista -- hänkin oli saanut armon armahtavalta
Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan...
* * * * *
Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina
loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan
ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami
Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa
luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden,
että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.
Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä
pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli
vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa,
kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa
olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat
toista mieltä.
Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen,
messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin
sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja
rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon
I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen
"Kullantekemisen taito".
Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran
ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli
palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut
voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut
luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä
kätköistä.
Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka
hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet -- totuuden, joka
vapauttaa meidät.