Hän oli itse oveluus.
Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt
ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi
tälle, kun postitunti lähestyi:
-- Missä Edvardson viipyy?
Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin
yhdentoista lyönnillä.
-- Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä
aamuna, vastasi kirjanpitäjä.
-- Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?
-- Kauppaneuvoksen _Argo_ palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään
pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin
puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän _Solidelle_ otetaan
väki tulevalla viikolla.
-- Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä
en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.
-- Sen kaatoi tuuli tunti sitten.
-- Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!
-- Vanha merimies, herra konsuli.
Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin
koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava
kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada
haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä
suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla
yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä
varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin --
käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.
-- Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg
käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. --
Södergren, kutsu tänne poikani!
Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli
konttoriin.
-- Osaatko englannin kieltä?
-- Hieman..
Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa
ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.
-- Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.
-- Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän
englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.
-- Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. -- Kulutat rahoja jo
kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi
kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?
-- Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.
-- Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.
-- Etkö siis maisteriksi?
Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat
maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli
yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi
liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.
-- Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.
-- Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.
Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?
-- Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla
ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata
taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton,
mutta sangen kunnioitettava.
-- Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua
kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia
kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri
Roderik ... jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi
mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät
sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta?
Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!... Ainoastaan kaksikymmentä
minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!
-- Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle
kauppahuoneelle?
-- Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen
kauppias.
-- No hyvä, kirjoittakaa, isä: _Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!
Salt!_... Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.
-- Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?
-- _Salt_ on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta
laitoksesta, _sananlennätin-nimisestä_, jota käytetään Englannissa. Sen
muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne
toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on
aina vain muutamia sanoja.
-- Oh ... älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta
kirjeestä?
-- Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.
-- Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee _pian_ tai
_nopeasti_?[13]
-- _Quick ja prompt_.
-- Hm... Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.
Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.
Kirjoita!
Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin
herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin
kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo
silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta
saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton
suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri
Gråberg.
Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä,
satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka
puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan
milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä,
milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien
väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja,
alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut
täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin
akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa
paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt
syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa
olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin
saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta
vihureilta.
Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana
satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta
jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea
tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta
mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli
tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa,
milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen
selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut
jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus,
kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen
yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.
Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla
olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia.
Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello
seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen ... ei, sellaista
hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa
moisia puuskia alahangan puolelta.
-- Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan
asti?
-- Oli jäätävä.
Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin
rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian
olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että
häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla
poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.
Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa
vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi
edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä
kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.
-- Missä on kapteeni Edvardson?
-- Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello
kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella
oli hänellä laivapoikapahanen.
-- Sellaisessa myrskyssä!
-- Vanha merimies.
On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan
satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar
kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa
Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut
ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan
täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit,
mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin,
toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta
kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli
uponnut _omassa_ toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja
juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita
merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein
pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta
päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä
ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:
-- Jospa nyt olisi Edvardson täällä! _Hän_ oli itse oveluus! Hänen
olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.