Älä ryhdy moneen asiaan.
Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja
asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella.
Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia,
sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin
karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja
ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän
takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu
toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä
apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone,
jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin
huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti
vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine
aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja
ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan
tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen
avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta
joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja
eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina
hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset,
joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo
todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä
muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin
kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun
ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva
paraadiunivormu.
Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun
kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa.
Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen
kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan,
suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin
hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi
villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä,
jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan
Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se,
joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään,
jos polttaisi näppinsä. -- Hyvästi, serkku; käykää katsomassa... Ja
Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla
höystettyä viiniä?
Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli
Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja
sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan,
tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi
koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys
sallisi hänen tulla.
Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa
Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä
kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit
ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.
-- Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän
asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa
häntä sukulaiseksesi?
-- Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei
Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet
tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia
houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta!
Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän
maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu;
Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me
muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko
liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden
arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta?
Tässä ei auta mikään _cremortartari_ (viinikivi). Minä otin Pokkisen
Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei
käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai
säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto
Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa
vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti
joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen
luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa;
minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut
koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän
paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä
paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta,
keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot
vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä
sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista
sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu
sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me
luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja
minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä,
voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu
olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän
saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta
paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes
kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja
minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet
ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en
päästänytkään.
-- Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret,
että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se
päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän
kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa
nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin
vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä
arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?
-- Minä olen sitä mieltä -- vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen
veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra,
mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen -- minä olen sitä mieltä, että
koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse
asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin;
mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa
nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu
paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa
pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa,
ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme,
lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika... Liisu!
Liisu tuli puotikamarista.
-- Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä
tervehtimässä häntä?
-- Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko
rahoista!
-- Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,
Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.
Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären
kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja
viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto
Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli,
vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan
kolmeenkymmeneen vuoteen.
Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen
silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun
veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli
ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo -- veljensä, joka
oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.
-- Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.
Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.
-- Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto
Kristofer vai Hannu Herman?
-- Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä
maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla
sinulle hyödyksi.
-- Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän
levollisena. -- Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi
tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan
veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa
nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä.
Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti
tehty.
-- Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?
-- Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin
tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä.
Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla
tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei
mitään muuta.
-- Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään
mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää,
virkistävää viiniä?
-- Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten
näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä
teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin
ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa?
Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.
Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.
-- Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja
ongenkoukkusi.
-- Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä
varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa
sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata,
tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.
Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti,
ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.
-- Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö
niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä
pysähdyimmekään?
-- Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.
-- Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin
köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee
kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde
kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä
vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas,
Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on
kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!
Liisu luki:
"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et
siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa;
ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.
"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä
itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko
ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä
viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä
ihmettelee.
"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys
ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän
suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta
ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää
hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on
tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.
"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä
huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan
ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi.
Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa
kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on
siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta
mitään puuttua?... Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa;
lapsistansa mies tunnetaan..."
Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies,
oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän
kohosi istuimeltaan lähteäkseen.
-- Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.
-- Mitähän se olisi, Hannu-veli?
-- Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia
ja Liisua tulemaan kummeiksi.
Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:
-- Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja
hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.
-- Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme
iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina
sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun
mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.
-- Minä tulen.
-- Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi
seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien
tuntemattomien ihmisten parissa.
-- Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. -- Minä kestän nyt kaikki.
Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän
sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa
veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?
-- Mutta olettehan katolilainen, setä!
-- En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa
erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?
-- Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.
-- Hyvästi.