Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa
tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän
sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen
vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel
askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä
Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä
surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm
oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän
hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut
pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan
kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja
tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.
Eräs lohdutus oli vielä -- pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt
korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä
tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran
tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi
saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo
_ostettava_ mistä hinnasta hyvänsä -- runsailla lahjoituksilla, leskien
esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella ... ja
vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi
ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan,
milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut
velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten
eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen
maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin
oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan
maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet
mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa
kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen
elämään.
Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen
ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo,
joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei
oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään
seurapiiriin kuuluvia vieraita.
Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä
ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja
sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia
kutsumatta sadoittain vieraita.
Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta
vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen
poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili
siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä
ilmaiseksi.
Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin,
käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan
nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa
tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat
laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen
hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli
siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä
tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi
kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei
johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta
sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli
kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin
linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.
Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena.
Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin
rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä
köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni
poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä
koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi,
hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti -- ei kukaan
voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen
elämänsä ... ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen
hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt
tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo -- sulje rakkauden
kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii
toisen olennon onnen tähden -- kuvaile hänen tulevaisuutensa
valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa --
mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa
nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!
Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt
oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia --
kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa.
Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän
ja laihan kumaraisen herran.
-- Kuka hän on? kuiskailtiin.
-- Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.
-- Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen
terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli
hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.
-- Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat
toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.
-- Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.
Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi.
Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren
sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa,
pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä;
salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun
auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti
sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" --
kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi
äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.
Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm
vain oli vaipunut maahan.
Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt
kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä
kuin ennen: Sten Halm se on ... se hopealastistaan kuuluisa.
-- Niin -- huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi
hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi -- hän on kauppaneuvoksen veli.
Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi
vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja
avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua
häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä
kastan sinut, Sten Otto Herman...
Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan.
Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti
sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin
asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut
olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat
tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan
suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena.
Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen
muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui
kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja
palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää
ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen
pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?... Mutta komissaari oli
taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha
uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä
sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja
vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä ... mutta
liian tuhlaavaisen komea ... millaisia mattoja, peilejä, tauluja,
uutimia ... mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy
lankeemuksen edellä... Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia
rypäleitä, sokerileivoksia ... hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi
huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen
terveydeksi samppanjaa.
-- No, Gråberg! -- sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului
porvariston vähemmistöpuolueeseen -- oletko kuullut, veli, päivän
suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena
valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana
kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin
kallio.
-- Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.
-- Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni,
vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla
ystävyyssuhteissa naisten välityksellä ... asetellaan miinoja
kilpaveljen räjäyttämiseksi ... ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja
kilpaveli nauraa.
-- Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi
lihava herra hymyillen.
Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta,
joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä,
sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin
hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä.
Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä
makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten
ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta
tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.
Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä
enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän
lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:
-- Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?
-- Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.
-- Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri
salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki
heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on
sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä
makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.
-- Pyörtymystä, Margret!
-- Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten
aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein
kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä
lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon
kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin
vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin
kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä
hetkenä hulluksi?
Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
-- Margret ... älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä
vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua
se on? Anna minun pitää pieni poikaseni ... kohta, kohta ei minulla
ehkä olekaan muuta...
Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi
väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen
kyyneleitään.
Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.
-- Ei, Hannu -- hän sanoi lohduttaen -- älä välitä siitä joutavasta
jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö
päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja
Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä
kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu.
Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen
sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on
veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi
ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona
voi.
Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun
Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella
häntä.
-- Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.
-- Se on Tervola.
-- Vai niin! Käske hänen tulla!
Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli
kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.
-- Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy
istumaan! Oletko sairas?
-- En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja
vaipui samassa tuolille. -- Minä olen viipynyt kauan... Minä olin
sairaana Viipurissa.
-- Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies... Mutta sait kokea
kovaa?
-- Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla...
Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin ... oli kylmä ... lienen
vilustunut ... tulin sairaaksi paluumatkalla... Lupasittehan, herra
kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni...
Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.
-- Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. -- Otavan rahti tulee
kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan
palvelijani.