Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.
Nimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja
Y-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin
toiminimien loistavan hallituksen aikana.
X-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava.
Rikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat
porona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta
kaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt
tulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä
saavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja
olisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat
palovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä
tarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki
rakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta,
oli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä
ajoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen
taistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus
kotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan,
missä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat,
katkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen
puolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan
kaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita
muuttamaan.
Muutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä
kertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin
karkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet
olivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla
varjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö
uneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti
kaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat
kaupungin suuruutta.
Molemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi
hyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen
kaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin
toi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja
vaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti
kaiken vastarinnan.
Pormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä.
Porvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa
palovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä
tapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata,
vapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja.
Korkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan
valtiolle edullisempaa luoda _yksi_ suuri ja kukoistava tapulikaupunki
kuin pysyttää olemassa _kahta_ pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa
edistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen
kansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden
olisi pitänyt muuttaa.
Siinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha
lähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut,
kevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli
taitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien
väliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja,
lähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä -- ne kaksi kauppiasta,
jotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta --
ja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan
toimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät
palovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti
kaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi
omassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja
käsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja
uudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha
kävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi
suolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt
koskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se
lähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja
vihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa
väkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?
Missä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu,
että raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä
sattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä
minkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole
muistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata
voittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa
taistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.
Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki
keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät
yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri
maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa
työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen
kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta
juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen
isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin
olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa
kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta
rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen
vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi
taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.
Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä
ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai
teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita,
köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa
poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät
ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat
pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan
pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen
rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei
harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden
välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja
pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista
maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut
sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet
"aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka
maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti
viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille,
hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli
riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta.
Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä
katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai
intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi
siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki
lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai
puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti
olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain
tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti
taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi
ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen
rohkeutta.
Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien
välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan
hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan
voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan
toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen
perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin,
säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta
kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme
näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta
vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että
monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla
Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin
pormestari sekä myöskin maaherra ja -- mikä oli vielä tärkeämpää --
maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin
kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset
pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin -- alhaisimmissa piireissä
helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa
Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet
silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys,
toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa
verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg
uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin
olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin
parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta
arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.
Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat
voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai
hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla
oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä.
Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon
kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen
muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan
keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi
näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se
melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa
tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos
puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut
mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan
tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana
viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville;
jälkeentulevaiset saisivat maksaa.
Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta
näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen.
Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.
Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies
ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää
nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi
hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni,
laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine
punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien
kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin
asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti
yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa
veljensäpoikaa vastaan.
-- Minä olen kuullut sanottavan -- hän alkoi -- ettei hyttysen ääni
taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä
ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne
naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta
ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa
vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te
arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta
minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja
panisi lapsensa perkaamaan -- kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän
olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä
kiehukoon.
Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien
keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta,
rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä,
mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson
oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan
kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata
lapsetonta setää -- jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret
varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista
vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman
parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut
niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli
jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei
sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä
linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui
tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se
taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.
-- Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle
pääsevän vastapuolueen kesken. -- Häneen voi sovittaa erään hänen omia
sananparsiaan:
Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.