Raha tahtoo meidät kokonaan.
Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden
johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne
kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka
koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki,
toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi
yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.
Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni
Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat
silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja
tarttuessaan paperisaksiin.
-- No, Edvardson?
-- Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu,
mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat
sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei
onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että
molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on
pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista
hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna
Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin
tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä
uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia.
Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en
luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on
kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein
kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin...
Se naula veti.
-- Edvardson!... Oletpa, veli, itse oveluus.
-- Kiitos kohteliaisuudesta ... ainoastaan hutilus Gråbergin
kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään
mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.
-- Odotas vähän. Margret Halm on palannut.
-- Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien
kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää
hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi
tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan
lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?
-- Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari
on hullu?
-- Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan
heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos
samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään,
Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.
-- Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja
umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo
jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo
lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa
työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä
on nyt tehtävä?
-- Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä
kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis
nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja
tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin
syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen
palveluksessa.
-- Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman
Halmille.
-- Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen
Isossakyrössä!... Jääkää hyvästi... Ei, vielä yksi asia. Halmin
kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena.
Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä ... todennäköisesti
kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla
lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset...
Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut
antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä
suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten
etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja
kavaluuksien -- joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten
menestyksessä -- mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin
rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen
toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla
kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla.
Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita
ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin
kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran
siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan.
Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja
kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla
hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä
itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka
olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin
saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton,
toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä
kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta
kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat
kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää
-- mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei
tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste
ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain
liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta.
Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei
ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja
saatiin kulkea taitamattoman nimellä.
Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen
mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä
etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana
rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa
naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai
Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan
pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli
lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla
lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä.
Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen
pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin;
samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli
lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia,
jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi.
Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun _hän_
pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas
hyväksymisensä Liisulle, kun näki _hänen_ antavan vilusta ja
väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli
toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa;
sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja
itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.
Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien
merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan
kaikilta ansaittua kiitosta.
-- Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.
Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin
saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin
ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan
yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.
Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui
hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.
Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä
serkultaan, miten komissaari voi.
-- Paremmin, vastasi Liisu.
-- Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka
tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän
salaa teki paljon hyvää?
-- Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä
mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään:
rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja,
joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että
hän pettää itseään -- että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt
ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa,
aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen.
Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja
omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.
-- Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä
halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä,
kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei
niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen
Jumalan edessä.
-- Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin.
Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä
itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni
rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja
samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät
kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko
sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta
muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin
oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?
-- Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan
vaatia meiltä täydellisyyttä.
-- Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä
kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme
saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.
-- Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt
todellakin on "totuutta", kuten sanot ... mikä on sinun mielestäsi
sitten _totuus_?
-- Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko
ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin
selvää?
-- En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit _hänen
etsivän_ totuutta, jota _minä_ muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni
tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän
paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin
hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.
-- No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi
vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä,
että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.
-- Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta
sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin
ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes
vähän omantunnon rauhaa -- nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?
-- _Saatoinko_ tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies,
sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin
paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että
vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin
keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja
onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti
laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa
armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi,
voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi
henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi
työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät
marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden -- ja tulisi
sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja
kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin
ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei
tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin
suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät,
että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi
ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.
Liisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta
hehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä ... hän tuijotti ääneti
harmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta
hänen sydämensä sumusta.