Meidän täytyy päästä 200.000:teen.
Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat,
Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana
jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa
melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten
silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle.
Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman
voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui
ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset
aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen
ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja
potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja
teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri.
Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut
käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat
suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt
kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa;
kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa
Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa
suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä
yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten
sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he
molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä
Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin
mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi
kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat
samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat
kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he
sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut
kilpailijat.
Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli
riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje
viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se
ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan.
Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka
synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan
joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen
ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä,
äsken tulleen postin lähetykset edessään.
Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha,
mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin,
säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja
kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta
Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja
oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin
Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin,
hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen
matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään
kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän
sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin
kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja
toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut
neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin
oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin
äidin paranemista.
Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi
kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä
ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja
nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut
tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin
tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli
yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin
lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä
vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun
isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
-- Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä
killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa
takaperin.
-- Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. --
Sato oli huono, sadetta tuli paljon.
-- Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi
antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit
nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja
meillä vain kaksi.
-- Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon,
on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni
Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.
-- Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia
Aleksandriaan.
-- Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.
-- Stenman ... hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva
ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin
kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.
Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.
-- Lähettäkää Tervola!
Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia
silmänräpäyksiä ja sanoi:
-- Tervola!
Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.
-- Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?
-- Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.
-- Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat
Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään
pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?
-- Kyllä, herra kauppaneuvos.
-- Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin
kuluttua. Tervola ... minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan
nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton
posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet
ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen
paluumatkalla tänne.
-- Minä olen ensi lauantaina Riiassa.
-- Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä...
Sinullahan on köyhä äiti?
-- On, herra kauppaneuvos.
-- Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan
sinuun.
Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa
ja sanoi itsekseen:
-- Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.
Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän
rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi
taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:
-- Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?
Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:
-- 138.654:32.
-- Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa
172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan
tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman ... meidän
täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että
Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.
-- Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin
pakkastiaisessa.
-- Luuletko Tervolan pääsevän perille?
-- Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin
Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen
matka Riikaan.
-- Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy
muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta
kaksi prosenttia apurahakassaan.
Taaskin äänettömyys.
-- Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.
Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.
-- Hän toi mukanaan Sten-veljen ... hulluna.
-- Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt
kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)
-- Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.
-- Hm -- täydensi Stenman -- Liisu on aivan sopiva Juhanille.
-- Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
Stenin perinnön.
-- Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo
määrättykin, kelle se jää.
Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni
Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja
kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että
kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen
ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse
jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut
Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen
salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen
hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli
vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta
Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.
-- Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.
Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin
seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun
hattunsa silkkihuopaa.
-- Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.
-- Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä
tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra
kapteeni?
-- Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa.
Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on
tulessa?
-- Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin
sydän kauppa-asioiden takana.
-- Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta
sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä
lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.
-- Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos
puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen
onnettomuus!
-- Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi
kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää,
sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä
ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että
meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille
että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja
kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät
kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat
miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa,
miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella
X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi
kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi.
Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus
ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra
kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin
ehdotuksen laatijaksi.
Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
-- Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!...
Herra kapteeni ... minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta
mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut... Mutta te
olette kuitenkin oikeassa ... etu olisi summaton ... tulen
vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä
pitäjästä ... koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään
asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle... Kaupungin satamatulli...
-- Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja
kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää
mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme
Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on
luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin
takaisin entiseen mitättömyyteensä.
-- Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa
se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä... Huomenna...
-- Jo tänään, herra kauppaneuvos. _Time is money_, aika on rahaa.
-- Olkoon menneeksi... Voi onnetonta kaupunkia!... Mutta sehän on
suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.
Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.
-- Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia...
Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti
jäähyväiset.