Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?
Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus
herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen,
ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos
taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa
otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana.
Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen
ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin
ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut
tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen
koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli
saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään
sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat
joutuneet tappiolle.
Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä
äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa
kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa,
rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi
ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari
sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita
sateli häneen. Sitten hän huusi:
-- Seis, minä tuon velkakirjat!
Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä
kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja
komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä
panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin
epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.
Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle
suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa
kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja
onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan
näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin
monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää
samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha,
muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai
muinaistutkijassa.
-- Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas
vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. -- Tässä on Mannun velkakirja
viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?
-- Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se
lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka
korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.
-- Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta
kahdestakymmenestä riksistä.
-- Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti
joukosta.
-- Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä
viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.
-- Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään
enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.
Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois
kädestään.
-- Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista
riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä
Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä
kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista.
Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä...
Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi
sangen suuristakin summista.
-- Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo
onnettomuudenpaperit.
-- Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme
kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden
mukaan on tuleva, huusivat velalliset.
-- Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen
ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään
taistelivat.
Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit
tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui
uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes
viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti
oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa
kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita
onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa,
kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä
harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista
nimistä.
-- Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja
vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. --
Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.
Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan
sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki
pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni
luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan
käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky
syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä
jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat
nähneensä niiden palavan.
Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui
lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan
ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:
-- Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?
Tyttö oli vaiti.
-- Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta
riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?
-- Ette, vastasi Liisu hiljaa.
-- Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on
puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne
köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä
sinulla on, vaivaisille...
-- Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!
Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi
kuitenkin hänen tarkoituksensa.
-- Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. -- Eikö
vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden
katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset,
valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu
köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä
minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin
pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?
-- Voi, setä-parka! -- vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa
-- kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole
Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin
olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota
Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!
Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja
hämmentäneen hänen sielunsa.
-- Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?
Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti
rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin
puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä
huonetta tuleen.
-- Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?...
Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka
taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.
-- Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun
taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin
ollut talo, niin olen antanut sen köyhille ... jos on ketään köyhempää
kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos
sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja
kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi.
Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta
se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.
Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi
emännöitsijän puoleen.
-- Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla
pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen
kanssaan. Minä luulen, että _meidän_ on parasta ottaa hänet huostaamme.
Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit
kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa;
muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat
sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami
Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa;
älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin
esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin
talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi
leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua
muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan
kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita
mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan
sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun.
Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.
Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna
emännöitsijän kalpeille kasvoille.
-- Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka
täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset
komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan
on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo
myöhään illalla ampuen ja jyryten ... tehdään hänet sairaaksi
ilkeäjuonisilla tempuilla ... annetaan hänen tapella varkaitten
kanssa ... saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla
puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen
laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva,
mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain
tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille,
rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä
niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää
ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei
oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu
omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa
liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena
antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai
kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut
sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin... Joka velkakirjan,
jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla
maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän
leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta
hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan,
että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!
Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä
miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin
sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän
ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.
-- Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan
torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.
Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.
-- Martta Widström -- sanoi komissaari aivan odottamatta -- tee
niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies ... ei minulla ole mitään,
millä eläisin ... tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni
armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu...
Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?