Missä velkakirjat?
Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki
rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään
kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi
jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet
tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin
hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut
nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti
kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja
majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri
Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen
vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen
hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja
kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.
-- Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.
-- Onko tunnustus lopussa? -- kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet
pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.
-- En tiedä, mitä olet kuullut -- vastasi Liisu suruisesti -- enkä
myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta
jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa
ainakin, ettet petä häntä.
-- Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu ... en minä ole
niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä
kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä
paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää
halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?
-- Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.
-- Hyvää yötä.
He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas
niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut
häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen
joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten
puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki.
Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän
valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän
odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä
mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta
ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä
jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli
taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä.
Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut
kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.
-- Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili
tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on
kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma
takuu kuin puhtaat rahat.
-- En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo
etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä
tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?
-- Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos
nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä
elän sitten vaimoineni ja lapsineni.
-- Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.
-- Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja
auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän
velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon
velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.
-- Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen
rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä
sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?
-- Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista
saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen
pitäjäläinen tietäisi, että olette ... no, minä en huoli sanoa, mikä
olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!
-- Mene tiehesi, en minä voi auttaa.
-- Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. -- Ettekö voi auttaa?
Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri
ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes
oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut
turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy
minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja
sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää,
ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää,
ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun
ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella
häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä
myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen
minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette,
että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin
ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä,
tahdotteko antaa lykkäystä.
-- Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan
paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. -- Ulos paikalla, ja ken
uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän
joutuu tekemisiin!
Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että
Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun
veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi
tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei
ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja
ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se
ennustanut mitään hyvää talon isännälle.
Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin
polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta
hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi.
Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka
pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä
ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja
tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he
oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja
"hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää
kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin;
moinen liike oli nyt loppuva.
Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän
miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua
suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki
saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja
kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että
hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän
kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.
-- Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.
-- Sinulta, Mannu -- komissaari vastasi -- vouti ryösti viime talvena
saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.
-- On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti
nauraen.
-- Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on
sinulla taaskin yhtä monta.
-- Lukkari antoi minulle etukäteen.
-- Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan
saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä
leipiä.
-- Siitä saan kiittää lukkaria.
-- Niin, niin -- kuului monta ääntä -- lukkari on toinen mies.
Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut,
ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä.
Tänne velkakirjat!
-- Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.
-- Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja
tunkeutui etemmä huoneeseen.
Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja
tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska
kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä
tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä
lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee
oikeuksiansa loukatun.
Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää
valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta.
Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain
puolelle.
-- Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään.
-- Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän!
Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole
kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä
olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä
panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä
teidät...
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi
seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää
roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen
tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta
kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen
niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen
kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin
Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä
niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja
naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.