Ymmärrätkö nyt minua?
Komissaari -- tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä,
majuri -- katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin
näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään;
suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu
pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka
hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella.
Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja
vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.
-- Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon
odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin.
Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät
näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen
seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen
nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan
pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa
tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan
isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin
talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi.
Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin
tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000
kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta
samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä
panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.
Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää
pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään
henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen
Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky.
Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen
innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja
taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa;
ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut
tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat
minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja
kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton
on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin
otsikkoon: "_Suuren Tyhjyyden portti_".
Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta,
rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä
aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta
kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun
kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä,
millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä
miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen
sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän
polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli
teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti
kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi
heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi.
Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan.
Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon
uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta
erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen
ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten
minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat
ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon
partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten
minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli
katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen,
luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja
omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt
lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon
aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana
ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.
-- Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä
saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa
siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon
vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. -- Kunnioitettava
isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua,
epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan,
aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa
vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei
yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan
työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan
hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen
tien. -- Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista,
joita varten tähän asti olet elänyt. -- Sen olen jo tehnyt, vastasin
minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. -- Se on
hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee
työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi
kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin
koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin
halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan
tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin
eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi
tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.
Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman
epäröiden:
-- Ymmärrätkö nyt minua?
Liisu rohkaisihen ja sanoi:
-- En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta
juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?
-- Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien
munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten
tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita
auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen
ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo
on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta
itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai
yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.
-- Mutta -- väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä
rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä
hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta -- entä jos jokin lasi on
tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka
eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani
määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista
hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja
kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette,
setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän ... kääntynyt katoliseen
uskoon?
-- Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen
kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. -- Tosin katsovat katoliset
minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä
aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen,
kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä
olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota
ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin
Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille
isille, että niin teen, ja he vastasivat: _propter conscientiam fiat_,
tapahtukoon niin omantunnon tähden.
Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan
epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on
niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta
hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi
aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla
kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli
herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä,
semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman
hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia.
Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos _sitä_ ahdisteltiin, ei hän
voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin
hänen setänsä olisi odottanutkaan.
-- Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä
tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan
minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse
toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita
katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän
minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne
dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran
pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden
valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole
autuudeksi, vaan turmioksi.
Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.
-- Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti;
minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin
muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut
niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta;
kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut
ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen
käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt
tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain
turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden
mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut
ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi
ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti
alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun
sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki
tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten
silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut
omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen
tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa!
Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni?
Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento,
jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala,
joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen
käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa
saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen
olennon riistää sitä itseltäni!
Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja
vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.
-- Jos -- hän sanoi -- meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen
rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten
Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan
vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä?
Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa,
vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla
voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon
teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut
pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette
sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne
kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan
tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on
sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko
teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte
kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi
järkyttää!
-- Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. -- Pois
silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden!
Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla
ole tapa sääliä!... Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä
käsken!... Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja
kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?... Jos
tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään
taas palasi ... jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle
tässä toivottomassa taistelussa?... Sinun täytyy jäädä tänne luokseni,
tyttö!... Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni...
Voi ... enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä
saadakseni iäisen rauhan?
-- Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.