Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon...
Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken
ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan
ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen
yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri
Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden
vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt,
mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti
hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain
sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut
pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen
muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta,
isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän
kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista
ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen
mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten
muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa
nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.
Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten
selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan
seuraavasti:
-- Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja
oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa.
Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä;
sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen
mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat
tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi
sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän
oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin
perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi
tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka
rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen,
mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa
tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.
-- Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa,
jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin
mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja
ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti
vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä!
Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää
seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta
hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en
ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin
ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja
onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä,
jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme
ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".
Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta,
sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä
loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista
huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista,
päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.
Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan
tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut
elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista
armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko
vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun
osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja
taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten
Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä,
kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten
majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin
suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja
taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko
Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka
hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli
kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin
lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se
oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli
alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja
hengelle tuhoisampi.
Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:
-- Miksikä peittelisin sinulta totuutta -- vaikket voikaan käsittää
sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin
missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän
taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut
veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa
julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin
yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä
palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet
kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin
rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään
kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin
onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan
eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?...
Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu
ollut hänelle tuntematon.
-- Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. -- Saattaa palvella kerran
kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin
yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se
tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en
ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta
siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti
mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille
ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin
tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän --
voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä
huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta ... voi ihmiskurjuutta,
minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen
ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko
milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja
epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia
ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se
petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana
yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä,
viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni
Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen
ikkunain alitse.
Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen,
tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan
juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä
näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa
vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän
ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin,
kun hän vain seisoi minun vieressäni. -- Mihin nyt? hän kysyi
välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. -- Te olette
menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä
voittaa. -- Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki
pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin... -- Kuitenkin olette unohtanut
erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä
päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua
sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena
siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan
ansaitse saada särkeä pankkia. -- Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja
mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? -- Ei mitään muuta kuin
karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi
rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä
suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen,
että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan
sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? -- Voin, huudahdin
innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain
minulle keinot! -- Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että
se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan,
hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka
kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. -- Mutta -- vastustin
alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan --
minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. -- Siinä on
kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!
Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen
kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle
uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä
kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat
ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo
neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan
panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli
panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta
kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi.
Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut
pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti
ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja --
menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin
hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen
sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja
sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla
nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri
kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun _täytyy_
voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui
mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti
menetti kaikki ... sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta
minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin
enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta
silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan
kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin
voittaneeni lähelle miljoonan...
Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada
pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun
asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen
voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten
virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin
pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin
nuoren pelurin kasvonpiirteet -- ystäväni ja pelastajani pojan, jota
olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen
kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille
kasvoilleen -- kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä
näin ... voi kauhua! ... minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän
kultaverhon, joka vainosi isääni -- joka teki hänet niin sanomattoman
onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet...