Kesken syntynyt on parempi kuin hän.
Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota
sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian
ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi
suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä
oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista.
Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten
ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan.
Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli
oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde
saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.
Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen
silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan
vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen
huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan
kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty
persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu,
sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja
kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa,
niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa
ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset
samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen
lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka
esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik
huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa
näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan
keltaista.
Korkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten
Halm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut
vaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu
Halm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä,
josta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota
siltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan
saarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen
valaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin
serkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan
toisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet
hänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka
luonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.
-- Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen
pehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.
-- Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa,
Paha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan.
Lue minulle jotakin, Liisu!
-- Mitä minä luen, setä?
-- Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!
-- Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?
-- Niin, se juuri; lue!
-- "Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen
ihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja
jolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei
Jumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta
toinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta
siittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta
eläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän
jäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi
häntä. Sillä hän tulee turhaan menoon..."
-- Lue edelleen!
-- "Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen
nimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä
tuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta
ajastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule
yhteen paikkaan?"
Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet
tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.
-- Hänkin! sanoi hän itsekseen. -- Se alkaa tuntua vähän liian
raskaalta!
-- Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. --
Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran
koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut
samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne
ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis
palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin
elämäni tarinasta?
Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa
kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui
silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys
arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi
pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.
-- Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. -- Sinä et ole koskaan kysellyt
entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi
kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää
ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua,
lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu;
älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi
ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain
mitä olen rikkonut.
-- Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin
kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.
-- Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni.
Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä
vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki
muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle
jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se
murtaisi minut kokonaan... Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän
synnintunnustus!
Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:
-- Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja,
vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän
viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi,
muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta
menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin
itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi,
ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei
kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran
kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja
paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat.
Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja
ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan
yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa,
että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä
kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi
polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen
mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle
sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni
vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen
vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.
Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan,
joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt.
Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan
ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta
kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä
koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa
olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja
puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät
läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin
pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja
pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli
asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt
niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle,
että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri
silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille.
Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen
esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä
alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja
kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta
kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja,
tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä
kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä
koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen
suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa.
Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu
päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi
kauhuksemme.
-- Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten
ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.
-- Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko
sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin,
oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei
sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa
johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko
lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että
kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?
-- Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen
kullaksi.
-- Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan
kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin,
pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos
hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti
ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti
näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto,
joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin
piti -- yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä
olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla
hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina -- kaikkialla täytyi hänen pelätä
samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki
esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä
kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään
parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka
kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian
lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden
vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä
yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän
vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta,
jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen
äkkiarvaamatta tuotiin valoa.
Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä.
Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:
-- Ymmärrätkö nyt minua?
-- Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat
olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan
katsoen.
-- Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä
kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen,
joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen
lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava -- se lapsi olin
minä!