Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin
vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin
ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi
hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään
sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä
enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.
Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi
estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen
muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut
niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin
pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin
täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen
korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin
peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden
punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva
tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä
tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan
hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan,
päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.
Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä
hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella
seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen --
pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan,
mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki
yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka
oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.
Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana,
rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö
näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei
kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli
sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa
seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt
ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta
Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja
täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran
ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.
-- Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. -- Kuka sitten näin myöhään
yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?
Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri
Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä
kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa
sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan
yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja
päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti
häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.
Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki
enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan
loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän
oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.
-- Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan
takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen
uteliaisuudestaan.