Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.
Pelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä
hänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä
vanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi
aivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta,
mitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:
-- Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa
vanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen
onnettomuuttaan?
-- Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni...
-- Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin
saatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka
asuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä
vain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa
totuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se,
ettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton
vanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole
kestänyt yhtään koetusta; sillä, jos _hän_ hairahtuukin, jos _hän_ ei
olekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin
hän ainakin _etsii_ totuutta, jota _sinä_ et tee... Hyvää yötä, äiti;
en nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen
illallisesta ja yösijasta.
Ja Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen
häntä.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä
hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana
hän vast'ikään oli ollut.
-- Hän sanoo -- vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä
ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi -- hän sanoo, että
Sten-lanko ... niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista,
mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä...
Huh, se on liian mieletöntä ... onhan hän aivan appi-vainaja itse!
Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa...
Ihminen on vajavainen olento ... huh ... nyt saan taas ähkyni takaisin.
-- Mihin Liisu meni?
-- Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän
oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin
takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että
Sten-lanko oli kuoleman kielissä?
-- Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut,
mutta minä en tuntenut häntä.
-- Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu,
punainen vyö ja ruskea nahkalakki?
-- Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti
hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.
Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen
vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti
sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan
kirjoituspöydän taakse.
-- Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.
-- Olisiko mahdollista?
-- Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän
arvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin,
että meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri,
jolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit
minulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on
onnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen
hyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön,
puolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!... Lauri
Roderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin
sinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle
antanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä!
Mutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin
jotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää,
vaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat
lybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.
Tietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän
suoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia,
ellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka
nähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana,
olisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja
alkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut
Pellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun
hänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:
-- Miten komissaari jaksaa?
-- Huonosti.
-- Onko hän usein sairaana?
-- Harvoin.
-- Meistä on teille paljon vaivaa.
Ei mitään vastausta.
Yhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti
Pellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä
tuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan
tulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä
kerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon
salaisuuksia.
-- Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen
nähnyt sen vertaista ja ... tunnenpa suuria maatiloja, jotka
kadehtisivat ... mikä on kartanon nimi?
-- Yrjölä.
-- Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?
Ei mitään vastausta.
-- Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät
päivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista
isäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.
Ei vastausta.
-- Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin
ihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen
omaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista
korkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on
muistanut pitäjän köyhiä.
Emännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät
kyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija
tehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden
koskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen
nurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.
-- Te tuossa! -- hän sanoi osoittaen vuodetta -- ja rouva tuolla
sisällä!
-- Onko täällä siis useampia huoneita?
-- Matami Widströmillä -- virkkoi Margret-rouva -- on muuta tehtävää
kuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän
viisaampana.
Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut
ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari
kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.
Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli
erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan
lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä
sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi
ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän
saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta
kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän
heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen
sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu
latinalainen neitsyt Maarian rukous.
Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin
mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta
lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes
sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua.
Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja,
keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta
kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi
ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona,
puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla
seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein
tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo
Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja
ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta.
Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen
asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.
Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen.
Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin
konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.
Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja
viidestä kovaksikeitetystä munasta -- uni pakeni nuoren ylioppilaan
väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta
sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi
vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön,
vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta
puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta
juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki
ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa
tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin
moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän
kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija,
joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden
ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.
Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli
luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea
jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman
nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut
vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita.
Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli
kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan
markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä?
Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen
lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä
itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti
halveksi: "_hän_ etsii ainakin totuutta, mitä _sinä_ et tee". Mikä on
totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo
koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on
ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.
Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi,
että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän
oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin
vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti
tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä
muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä,
laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin
perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli
laulettu helkkyvällä kuusimitalla: