Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?
Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin
miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon
luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta
kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat
olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi
aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan
näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.
Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa
terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun
suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin,
syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti
Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat
saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä
olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei
juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies
piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään
illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino
luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä,
että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla.
Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä
yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.
Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen
vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi
kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta,
valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot
irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli
tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä,
maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja
tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko
nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa
olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon
ainoat asukkaat.
Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen
kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka
tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet
riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään
huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa
paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut
kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat,
että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa
asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään
päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi
kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli
sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.
-- Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko.
Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja
hakkaan itse polttopuuni.
Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti
hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.
Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!"
Mutta hän oli vaiti.
-- Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin
ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.
-- En itse tietääkseni, vastasi komissaari. -- Toisin sanoen, kun en
ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko
tämä nuori mies sinun poikasi, käly?
-- Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa
anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan,
herättääkseen siten talonväkeä.
-- Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan ... tunsin isän ja äidin
varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi.
Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle
muuten niin käy.
-- Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi
ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä
vaihtuivat.
Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan
koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään
hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan
ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.
-- Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada
ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.
-- Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi
vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. -- Sanokaa
kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten
vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly,
kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on
liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa
minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista
ystävistäni.
-- Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva
vastaamaan. -- Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme
mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte
yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla
kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä
terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan
kadonneena.
-- Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni
olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit
voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn
hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on
kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita ...
jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen
tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies,
toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet
itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole.
Liisu sen tietää... Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta;
mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka
ilta totia?
Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin,
mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena
vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.
-- Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä
minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi
olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta
maalaistalosta voisi löytyä.
Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.
Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi
taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.
-- Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin
Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän
tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?
Liisu vastasi lyhyesti:
-- Saammehan nähdä.
-- Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä
katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä
saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja
ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan
Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan
kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan
pitää elää.
Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.
-- Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun
pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja
nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman
nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä
on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan
tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.
-- Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on
miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.
-- Niin -- vastasi Liisu pahastuneena -- minä tunnen siitä jotakin,
joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa,
että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat,
mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu
viimeksimainittuihin.
-- Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen
viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen
sielunsa. Liisu ... uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä
huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.
-- Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu
levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani.
Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.
-- Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle
kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri,
ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään
filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele
häntä! Tunnemmehan taikaesineen.
-- Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti
Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa
höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon.
-- Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä
tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee
Sten-lanko...
Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä
kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne
kirjoituspöydälle.
-- Juokaa! hän sanoi.
Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä
juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä,
lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin
jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä
juonut vierastensa maljaa.
-- Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla
tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja
kiusoitellut. -- Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa
myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka
muinoin oli asioissa kanssamme.
-- Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin
maistellen lämmittävää juomaa. -- Sille kauppahuoneelle olemme myyneet
paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.
-- Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi
Lauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette!
Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä
maistamatta.
-- Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari.
Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin,
silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen
käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot
nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan
anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.
Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli
ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin
harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä
puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen
Helsingistä.
Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin
suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.
-- Oikeista viineistä -- hän sanoi -- muistuvat mieleeni oikeat ja
väärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä,
mutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän
kultarahaa?
-- Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.
-- Mutta sen vakuutan... Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin
viidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin!
Tuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.
Niin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan
komissaarin silmäin eteen.
Vaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi
takaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen,
hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät
katsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta
huudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.