Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.
Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana
aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik
Gråbergin kovalta vuoteelta:
-- Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja
eroamme toisistamme vasta Lapualla.
Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi.
Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta
killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla
teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia
vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat
siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei
Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä.
Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta
turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän
tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.
-- Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.
-- Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos
komissaari on sairaana.
Margret-rouva mietti.
-- Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja
lääkkeitä noutamaan.
Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun
matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön
kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo
ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen,
mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret
vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot
värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä
vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa,
että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan,
silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus
on tullut sananparreksi.
Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi
ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä
pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän,
matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen
kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos
mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian
syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat
katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän
syrjästä.
-- Tuolla -- sanoi kyytimies osoittaen pimeään -- asuu
"kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin
ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.
-- Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut
kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.
-- Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on
eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei
lukkaria olisi...
-- Onko lukkari taitava lääkitsijä?
-- En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari,
ja kohta on komisarjus taas sairas.
Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon
pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten
ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi
rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia
ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja
herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa
kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan
matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen
puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen
vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi
sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran
ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään
luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.
-- Tässäkö komissaari asuu?
-- Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa,
vastasi kyytimies.
Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja
epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi
kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla
ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai
"Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos
sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan
vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen
vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä.
Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi,
sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä
haukunta pilvisestä talvi-illasta.
-- Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän
asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin
siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen
kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan
majoille.
Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea.
Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen
asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta
sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan.
Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin
raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut
apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta
eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin
luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet
kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan
ikkunanluukun vieressä.
Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea
aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin
ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä
nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä
koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän
tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta
rosvoluolan ottelun jälkeen.
-- Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. -- Häpeä
ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja
odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.
-- Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä
huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: _vankin_
sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei
äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin
rahan ... ja sentähden ... nyt saatte kuulla, täti... Herra
komissaari... Olkaa hyvä, avatkaa!... Minä olen kruununvouti Stigell
Laukaasta ... minulla on vähäinen asia ... huomenna aion huutaa talon
Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos,
herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä...
-- Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!
-- Perh ... sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö
kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi... Aivan oikein!
Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää
kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:
-- Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä
yötä?
-- Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut
muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta
riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.
-- No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa,
miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat ... ajakaa
majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä?
Moisia kuvitteluja!
-- Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa ...
kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?
-- No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa
vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää
hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.
-- Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette
naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa... Herra komissaari,
te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä
ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun
kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa
takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista ... kyytimies, käännä
hevonen!
-- Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme
vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.
Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa,
mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka
viimeisellä rovolla.
-- No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi
Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo,
joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.
-- Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!... No, herra komissaari, jos
tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin
juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen
-- niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet
tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä,
ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista...
Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.
-- Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä
nimismies... En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan
kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä
asessorinrouva, suokaa anteeksi ... oletteko todellakin rouvasihminen?
Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään ... kivenheiton
päähän ... rehellistä väkeä, hyvä yösija ... ja huokeata, hyvin
huokeata!
Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen
lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja
päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:
-- Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte
omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla
pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta
sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!
Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut
ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen
vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti
mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut
itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla;
hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle,
loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit
kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman
kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla
perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen
sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa
ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä
hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn
suuttumuksesta punastumaan!
Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja
lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.