Silloin tuli kiusaaja...
-- Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas
uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan
koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka
piteli kahvikuppia.
-- Näkeekö Sten-lankoni aaveita -- vastasi rouva leppeämmin -- sitä en
tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista
on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.
-- Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan
näköisenä kuin suinkin kykeni. -- Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan
Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun
taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin.
Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän
kuulla iltatarinan.
-- Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata
tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?
-- Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin
vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin
hyödyllistä!
-- No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg,
samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa
toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia
jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja
tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.
-- Sitenkö kuin komissaari?
-- Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.
-- No, kuinka hänen kävi?
-- Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi
onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin
suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää
nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista
nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä
monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään
pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun
muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä
paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan
paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten
etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina
kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria... Liisu, kaada kuppiini.
kahvia, se tekee rinnalle hyvää.
Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.
-- No niin -- jatkoi Margret-rouva -- penikulman päässä kaupungista,
Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten
hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta
kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin
sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli
Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia
Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan
kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa
Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi
laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän
kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut
vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli
köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä
torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli
velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei
hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken
ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien
makuun. Silloin tuli kiusaaja...
-- Kyllä ymmärrän...
-- Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin
noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja
matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä
moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa
pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas
kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti.
Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas
jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla
ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat
vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti
appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa
tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.
-- Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs
liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä
liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.
-- Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen
mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen
appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään
päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin,
toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut
nähdä eikä koskea.
-- Kuinka se oli mahdollista?
-- Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin
minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa,
Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin
kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen
käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni
kuparirahoista ... mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto
Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä
helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu
Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen,
että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi.
Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn
kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta!
Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki
kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä
kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut,
pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet
kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä
niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja
eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita
tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä
hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!...
Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!
-- Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin
makuuhuoneessa?
-- Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä
ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin
virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa
enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä
edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään
muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin
toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän
tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä
pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen
aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä
väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa.
Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun
piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa?
Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään,
olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja... Ei, hän sanoi ja
tarttui lujasta käsivarteeni -- ei tulta! ei tulta!... Kuitenkin
tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja
minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä,
joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän
astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja
kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi
unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin
äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina,
hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin
kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä,
vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen
mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi
kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan
käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme
me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja
luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä
sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä ... no, minä en
sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä.
Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen... Liisu, anna minulle
siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on
varas?
Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän
kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta,
joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi
kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan
siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä
voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin
vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään
yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön
komissaarista Hannu Halmista.
Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän
epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään.
Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät
perintönä isältä pojalle -- toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto
Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä,
sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan
toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään
kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen
hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä
ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn
omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin
tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan
kuin...
Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut
enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista
perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli
kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti,
paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman
vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa
rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon
Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain
asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.
-- Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut
kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista
saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain
talonpoikaisämmille...
-- Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen
jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen
niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät
tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä
kerrotaan eräästä hopealastista.
-- Siitä minä en ole kuullut mitään.
-- Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko
maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja
Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta,
vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan
niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin
ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla
harmaata kiveä ja hiekkaa... Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea
aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen
jälkeensä!
Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi
saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa
jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen
toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin
pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen
oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti
kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen
lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille
kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen
vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.