Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa
vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen
tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja
kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla
olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän
aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani
jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.
-- Minä luulin -- vastasi nuorukainen viattomasti -- että reessä oli
kylläksi leveyttä.
Rouva Margret Halm antoi tietää:
-- Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori
tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä
kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!
Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori
Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä,
konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa
uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä
kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut
viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa,
mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan
oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin
aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut
matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg
tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten
kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt
serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että
Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta,
jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman
punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta
-- mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle
pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi
rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta,
voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän
arvon mukaan.
Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen
käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan
huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä
villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut
kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän,
että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin
oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän
keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa
selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä,
jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai
entisestä pitkästä katkismuksesta.
-- Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on
käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava
hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies.
Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron
toiselle kirjanpitäjälleni.
Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa,
toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin
välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa
kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan
kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä
vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa
ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin
tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa,
mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata
siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi
markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen
kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa
Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän
vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä,
että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle,
päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri
kyytihevosen ja -- niinkuin ajatukset sukeutuivat -- antaa akan
kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen
aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan,
että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien
naisten silmiin.
Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty
varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on
vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut.
Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin
tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä
muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos -- "naimapuuta"
esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia -- oli
jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain
ihastusta.
Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista
näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen
vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli
varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla
ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä
lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä
purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka
vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja
oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään.
Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä
tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan
liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan
tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin
miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen,
mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan
tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä
niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta
mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla
kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan
tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä
asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut
käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin
laihaksi.
-- Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin
sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento,
voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen!
Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita,
suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän
ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä
uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis
välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä
asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin
äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.
-- Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen
vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen
viisasten kiven ... hän tekee kultaa.
-- Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.
-- Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia:
tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni
soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä
kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta
varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä
iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi
aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen,
joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!
Liisu vastasi:
-- Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos
minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.
-- Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.
-- Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä
vallattomasti. -- Ehkä hyviä markkinoita?
Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.
-- Sitä sanon onneksi -- hän vastasi -- että voi tehdä työtä itsensä ja
muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään
velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä
kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen
tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.
Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.
Hetkisen kuluttua hän kysyi:
-- Onko totta, että komissaari näkee aaveita?
-- Lorua! virkkoi täti.
Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen
tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi
killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian
kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin
runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli
teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa
matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.