Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle
pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi
kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa
matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen
aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin
toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta
miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta
käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.
-- Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta
puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.
Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset,
mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin
pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi
vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo
voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.
Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar -- sillä sillä oli
todellakin nainen omistajana -- ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan
siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin
käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat
naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena -- ja ellei hänen olisi
hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä
tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se
olisikaan ensi kerta.
-- Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon
talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin
hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. -- Tuopa
vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän
hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti
ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.
Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia
eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten
oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti.
Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen
paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien,
alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin
vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan
kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:
-- Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista
pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa
povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti
teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska
hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon
Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti
tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.
-- Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.
-- Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta,
kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran
nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.
Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla
ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.
-- Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi
naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen
kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.
Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut
paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa
urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.
-- Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. --
Varokaa pistooliani, ja ... ja ... suu kiinni, Liisu! ... (kovemmalla
äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa,
tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä
maantiellä!
-- Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan
apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen,
kyytimiehelle.
-- Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi
mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan
meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan
karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat
Kaivannon sillalla Kangasalla.
-- Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin
minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan,
nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.
Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan
vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin
lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän
kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.
-- Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti
paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee
varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. --
Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti
edellämme markkinoille?
-- Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi
Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka
Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee
vielä useampia jäljestä.
Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista
karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia
vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa
yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen
molemminpuolisen erehdyksen.
-- Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia
seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.
Niin odoteltiin _en garde_ puolisen tuntia kummallakin puolella;
molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä
vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä
kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa,
kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi
kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.
-- Mitä p--n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin
kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.
-- Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä
markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.
-- No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette
liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki,
huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.
-- Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia,
siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin
kuomireestä uudelleen.
-- Minulla on kiire.
-- Niin meilläkin.
-- Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla
varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin
pohjoispuolelle.
Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun
hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:
-- Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!
-- Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. --
Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko
siinä kylliksi, vai mitä?
-- Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?
-- Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin
voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. _Posito_,
olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen
rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii
aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos
voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen
virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä
ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.
-- Roderik ... etkö tunne minua?
-- Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä
kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän ... ja te olette
varmasti lukkari, herraseni.
-- Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?
-- Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa
rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?
-- Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä
päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.
-- Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti
levottomana siitä muistutuksesta. -- Enhän vain liene haavoittanut
ketään?
-- Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi.
Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia
leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas
matkalle.
-- Ja te, täti, ajatte vain _yhdellä_ hevosella, _neljä_ henkeä
vedettävänä ... te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka
kolmeakymmentä.
-- Kyyti maksaa rahaa.
-- Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?
Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?
-- Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia
ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella
kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman
kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy
vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä
siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion
saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.
-- Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.
-- Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla
varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä
sanonut minulle, miksi _sinä_ matkustat tämmöisellä kelillä ja
_kahdella_ hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?
-- Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta
kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne
pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan
koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin
sairaana.
-- Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane
viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan
omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!
-- Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi
sisarenpoika.
-- Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä
hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi
henkensä... Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata
takaisin.
-- Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!
-- Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin
jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun
tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen,
että Sten-langolla on ... no, se ei koske ketään, mitä hänellä on ...
ja, että joku tekopyhä ihminen voisi... minä palaan takasin. Iisakki,
ota herran molemmat hevoset ... valjasta ne minun kuomini eteen ...
valjasta meidän hevosemme herran reen eteen ... aja Tampereelle, myy
minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän
hintani, Iisakki ... niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän
kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen
ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä... Ota tavaroista hinta
edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta... Tarjoa viisi prosenttia ...
kestitse talonpoikia ... älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia
rommikannuja... Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme
yhtä matkaa!
Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas
ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut
vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi
reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.