Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima...
Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen
päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa
epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja
hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja
laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja
Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos
niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat
järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on
koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan
varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on
ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös,
milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden
seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen
kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota
leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä
tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on
kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut
melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.
Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä
Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen
pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä
kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä
erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten
on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne;
suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine
honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.
Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen
paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso
kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja
kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on
tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai _rosvoluola_ ja se sijaitsee
oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman
askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista
lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin
korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta
ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien
vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin
rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen
pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista
kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin
majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen
hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen
rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri
tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina,
takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja
laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.
Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183-- raivosi noilla
seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen,
että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa
Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa
ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on
merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan,
kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä
se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.
Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan
kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut
kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun.
Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin
kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää
takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha,
puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin
läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän
erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä
näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan,
kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden
ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan,
siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista
varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.
Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden
sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun
pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan
ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että
matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi
tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.
Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa
ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista
seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä
helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä
kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä
äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan
vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta,
jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin
todenmukaiseksi.
Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi --
sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut -- olisi
vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti
eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin
maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja
mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen,
veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa
saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja
joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen
kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai
sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin
kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti
tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän
itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen,
lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi
pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen
sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää
pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.
Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin
Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin
Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain
yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta
ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis
koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen
tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken
toivon matkan jatkamisesta.
Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua
myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli
vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin
pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään
kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin,
herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain
iskeä tulta piippuunsa.
Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä
se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja
luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain
rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut
oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:
-- Iisakki -- mies, mikset aja?
Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo
savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen
lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:
-- Sentähden että tie on suljettu.
-- Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama
henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan
kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.
-- Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi
ajaja samaan tapaan.
Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti
reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman
suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi
ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin
suuren, kylmästä punaisen nenän.
-- Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä
reen edessä olevaa valkoista lumivallia.
-- Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
-- No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän
mahtipontisesti.
Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa
vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi
syöttää sille leipää.
Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa.
Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi
hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli
kestikievariin.
-- Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat
vilusta ja pelosta.
-- Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.
-- Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.
-- No, missä me sitten olemme?
-- Rosvoluolan edustalla.
-- Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä
talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.
-- Mitä väkeä siellä olisi!
Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen
kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja
tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja
hongat näyttivät kuuntelevan:
-- Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko
meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki,
käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä
takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on
tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu
Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan
vertaa. No, mies, mikset käännä?
-- Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja
entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin
kiivastumaan. -- Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään
päin.
Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki
reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset
toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino
pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.