Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi...
Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg
-- hän, joka _ei_ ollut päässyt kauppaneuvokseksi -- konttorissaan.
Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä
kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut
nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli
kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja,
kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa
tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli
makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei
hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja
rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota
laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin
sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa
kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä
sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin
mahdollista.
Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka
hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi
silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta
kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita
oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa,
mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin
talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli
saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin,
tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.
Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään,
vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen
sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.
Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista.
Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin
noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies;
hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli
valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen,
silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun
valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui
yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan
vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan,
tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön
käskyjä.
-- Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja
kääntymättä tulijaan päin.
Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa
kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:
-- Kuuluuko uutta Neptunista?
-- Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.
-- Suuriko?
-- Luultavasti.
-- Päässyt irti, toivon?
-- Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.
-- Hm... Vakuuttamaton!
-- Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.
-- Bremenissäkö korjataan?
-- Ehkäpä... Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa
Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.
Kapteeni napsautti sormillaan.
-- Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin
haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä
nuorukainen.
-- Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa,
olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut,
ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen
lukeminen vanhoilla päivillä.
-- Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen
maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana!
Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?
-- Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän
pannaan talteen. Edvardson ... olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko
luottaa sinuun?
Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:
-- Olenko ennen loruillut?
-- Edvardson ... poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo
sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.
-- _Kauppaneuvoksenko_ veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen
ivallisesti ensimmäistä sanaa.
Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.
Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.
-- Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.
-- En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi
saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua,
karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas
mies ... mitä tulee minun vastata hänelle?
-- Liisu Halm _tulopuoli_: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut
kotiaskareihin...
-- _Menopuoli_: herännäisnainen.
-- _Tulopuoli_: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta,
jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera
markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään
kauppiaan.
-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
-- _Tulopuoli_: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.
-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
-- _Tulopuoli_: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä
väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin
kauppaystävistä Gråbergin puolelle.
-- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin
olisi jotakin leikannut ja vastasi:
-- Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.
-- Niinkö luulet, veli?
-- Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja
lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä
Liisun kanssa Tampereen markkinoille.
-- Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.
-- Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.
-- Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on
päivänmatkan edellä -- lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy
sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa
alakynteen.
Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään
paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.
-- Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. --
Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?
-- Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana
hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän
antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli
neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika
pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.
-- Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on
Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse
parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.
-- Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen
toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin
Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen
ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden
että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.
-- Ja jos kannankin -- jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti
pöytään -- jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin
muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta
päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani
haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi
ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun
merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen
liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella
konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita
ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain
otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja
nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.
-- Minä ajattelen asiaa.
-- Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu
Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista,
ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se
liitto olisi itsestään selvä.
-- Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä.
Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!
-- Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja
hän seuraa.
-- Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja
herännäisnainen! Ei. Ei käy.
Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa,
sulki toisen silmänsä ja virkkoi:
-- Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon
ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm...
-- Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!
-- Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen.
Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta
elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.
-- Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein
viisaaksi.
-- Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme,
veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena
kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika
ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi
käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä
kaikki.
-- Hm... Miljoonanko?
-- Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama
määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.
-- On siinä vähän perää, veli.
-- Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.
Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin
veljensä Sten on ... kuinka sanoisin? ... huikentelevainen mies...
Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi ... mikä ei koske
Liisua...
-- Edvardson ... meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen
kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee
saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi
aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä.
Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin
velkakirjan yli ristin.
-- Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu
Halmista tulee rouva Gråberg.
-- Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin
silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.
-- Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa...
-- Minun liikekumppanikseni.
-- Onko muuta käskettävää, veli?
-- Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!
-- Hyvästi.