Se kuului ammattiin...
1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun
saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä
silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi,
Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta
lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja
maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui
kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen
vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan
niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden
tuloksena alinomaa oli _minus_, kuin tavarain kuljetuksella satamasta
satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen _plus'in_ salaisuus,
joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.
Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat
tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja
sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa
kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin
samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja
ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli
patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja
plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja,
pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka
kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin
niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa,
ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja
taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan
puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä
markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista
sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja
lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun
täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten
kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi
kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja
liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä
vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei
ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi
kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein
erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta
kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin
perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen
kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän
käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon
paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin
kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen
muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä
pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta.
Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön
aartehisto.
Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja
keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat
jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman
kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme _Halmiksi_ ja _Gråbergiksi_.
Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin
rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n
Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin
kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg
säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai
kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin
ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä
usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa
ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää
ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta
yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat
keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja
näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen
saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön
partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat
onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja
tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm
kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten
kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.
Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä
kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat
suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän
suosiostaan -- ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä,
seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret
joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia,
jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat
heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin
lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti
kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja
kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin
valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva
Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti.
Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka
tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista
uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden
kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin
noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne
vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia
valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään.
Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin
venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus
tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi
vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja
Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha,
kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli
varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin
etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.
Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt
Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä,
että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä
voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat
päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset
konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan
kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan.
Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista
vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan.
Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten,
että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat
seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti,
kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken,
ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia
mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan
ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin
ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut.
Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei
juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi
voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet
keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi.
Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä
huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta
tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että,
inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa
koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien
osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan
suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen,
vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun
heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten
voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta
erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä
mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!
Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä
vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut
kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi
odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä
osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.
Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies,
sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta
kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi
salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei
vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty
mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n
ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen,
saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio
osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut
neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä
oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo
ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä
siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja
jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon.
Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä
naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan
varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että
hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin
haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta
hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan -- että semmoisen miehen
piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen --
ajatelkaa, englantilaisen! -- varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin
rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin
Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen
valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon
kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten
ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue
oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä
olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn
käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona,
niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut
korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille
eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja
samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin.
Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä
uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä
paikkakunnalla, _hänen_ kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä
Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla
onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota
vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa -- ja
kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla!
Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija,
vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että
ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa,
jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa
parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa
vararikossaan.
Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti
asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken
ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden
arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä
tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli,
että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan
tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt
lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli
kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto,
vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan
ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille
arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä
hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli
arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa
Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän
kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa
Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja
taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se
oli veressä. Se oli sukuperintö...
Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin
kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!