* * * * *
Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin,
Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä
oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli
tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa
muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt
koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa
rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin
tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen
entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa,
joka oli talonväen tuvan vieressä.
Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta,
joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja
menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut
rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja
kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy
aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.
-- Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva
Merthen hänelle oven takaa.
Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa
villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.
-- Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä,
jatkoi Eeva rukoillen.
Ei vastausta.
-- Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta
rakkaudestasi.
Ei vastausta.
Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä
ihmiset sanovat onneksi -- kaiken paitsi puolisonsa rakkautta --
nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin
lähteä niine hyvineen.
Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias
Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle,
tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.
Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään.
Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää
salattavana kuin muulloinkaan.
-- Koskeeko se?... Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.
-- Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.
Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin
suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä
vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.
-- Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen
ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi
kyynelissä.
-- Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta
enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta
sanoa?
-- Eikö siis mitään muuta?
-- Sinustako?... Anna... älä käy minun jälkiäni!
-- Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei
olisi huomannut sisarensa pelästystä. -- Olihan hän täällä eilen koko
iltapuolen.
-- Elgkö?
-- Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä
toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta
kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että
Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli,
ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta,
mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen
puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se
on sanottu, sanoi sisar Paulina.
Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.
-- Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen
vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä,
hurskas, uskollinen, nöyrä sisar -- sinä, joka yksin meistä kaikista
osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen
vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun
sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan ... ei,
Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki
hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään
sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin,
niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta... Mutta kuinka hän ei
sanonut sanaakaan minulle ... kuinka hän saattoi niin suuresti
halveksia minua!
-- Lue uudestaan hänen kirjeensä!
Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: _milloin tahansa_ ja
_missä tahansa_... Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän
_on_ tuleva!
Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset
olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi --
miksikä hänet katsoi -- oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta
seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi
viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet
lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin...
Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan
Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran
puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin
hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus
seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli
näkevänsä Vapun itkevän.
-- Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.
Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen
varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja
nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut
korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut
kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.
Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet
puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina
aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin
Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei
häntä enää ollut.
Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen
kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille
Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin
koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan.
Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren
tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä
raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun
saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.
Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta
rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan
sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan
ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi
sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen
ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat
uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui
Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään.
Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta.
Ja Sammukin rohkeni nauraa -- tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli
ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja
tahtoi tehdä rummuttajan...
Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine
käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua
jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin,
vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa ... ei kuitenkaan enää tuo
entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! -- sillä heidän aikansa oli
mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi -- mutta he veivät mennessään
Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet
Suomesta ... tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt
kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti
sen ... se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka
levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa
hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia
tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä
onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.
Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin
kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista
vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain
kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään
kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien
vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa
lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin
Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig
Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä
enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.