Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän
nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi
kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän
palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset
vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä
myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai
loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli
loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä
yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli
hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli
hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi
eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän
itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin
vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen,
avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja
yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia
koukkuilemisia.
Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva
Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen
talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla
huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä
oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen
Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti
keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen
kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan
Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan
julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen
kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja
kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä
synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka
ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.
Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä,
jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta
elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata
sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa,
olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith
virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa
kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa
maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä
sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka
päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät
palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen
voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään
heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei
tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta
vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää
vähän koiraa parempana.
Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen
turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat
häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä
neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi
häntä ylistellen.
Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut
mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä
kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä
sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva
Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi
mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.
Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut
koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli
palannut Turkuun. Kaarinilla -- sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin
sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen
anteliaisuuteen -- oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon
jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi
hänellä ollut vuosisata elettävänä".
Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti
omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla
päivillä.
Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja
Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut
lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä
vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen
englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin
palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä
suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith
oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen
johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän
toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa
täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta
kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.
Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen
voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin
kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän
tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen
uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui
hän jälleen puolisonsa hoidossa.
Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä
kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi
terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli
käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka
päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki
ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.
-- Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt
yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.
-- Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon
hengittää sitä kuollessani.
-- Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen
rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.
-- Jos _gentle-flower'ini_ käskee, niin kaiketi minun täytynee totella,
kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta
satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena
palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä
vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti
nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta
vihollisesta...
-- Ja voitossa, mylord!
-- Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva _gentle-flower'istani_?
-- Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun
ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!
-- Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, _heart of
my soul!_ Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja.
Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut
ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni
kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes
voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen
laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen,
ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan
kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan
paarien ympäriltä.
-- Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut,
kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet
parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana?
Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten,
se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista.
Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole
kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista
Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan
jäljet yli veristen taistelutannerten.
Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
-- Minä olen velkaa Suomelle.
-- Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle,
jota suojelit?
-- Sinut, _my gentle-flower_, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen
poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi
kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän,
että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies
on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa
kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit
minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut,
aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa;
sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta;
taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua
uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä
olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin
itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut
mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä
laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana
sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä
kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä
kaupungissa. Ei, _my good star_, se ei ole ollut _partie égale_.
Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä
mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.
-- Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä
tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta,
mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä
kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota
sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on
yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.
-- Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan
jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?
-- Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi.
Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on
vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla
sinun puolisosi.
-- Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!
-- Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä
sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?
Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.
-- Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen
sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut
kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin
kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.
-- Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla
kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana,
vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden
tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari,
joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se
on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen,
mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia
lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon
soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä
itseäni.
-- Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!
-- Minä sanoin sen kerran ... ja olen odottanut.
-- Hyvä. Huomennako siis?
-- Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?
-- Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia
sotajoukkoja.
-- Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä
Turkuun?
-- Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki
heinäkuussa on kallis.
-- Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin
pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?
-- Mutta miksei huomenna?
-- Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta ... täytätkö
pyyntöni?
-- Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta?
Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! _Nyt_
ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena...
* * * * *
Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti
Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen
ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen
toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin
suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat
riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti
kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia
kuljettaen.
Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui
purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka
heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen,
muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.
Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä
kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului:
"Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa,
jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"
Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei
ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan
pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki
liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa
ensin Saksin ja sitten Itävallan.
Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja
vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä;
mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin
komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.
Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi
entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa
liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä
vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt
Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli
vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja
pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta
enemmän _grande dame_ kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin
herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla
koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän
tapaista, kun hän sanoi:
-- Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!
-- Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.
Diakoni nimitti häntä _madameksi_ eikä enää _sinuksi_.
-- Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki ... Merthenin
talosta Grubbin taloon. Ja _te_ tulette _minun_ luokseni!
-- Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt
väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa
huonetta.
-- Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi...
Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän
lepoa?
-- Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten
olette kutsunut minut?
-- Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni
on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla
myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi... Oletteko
kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?
-- Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut
tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen
yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne
seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.
-- Kiitos siitä!... Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna
sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista
sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?
He keskustelivat kauan kabinetissa ... Annasta, Merthenin sisaruksista,
rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat
jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli
mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut
niistä ensimmäinen... Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä
hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa ... englantilaista
tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin
tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.
-- Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar
suruisesti ja vitkastellen. -- Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä
olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?
-- Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton
sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä
seurakunnassa Vaasan seuduilla.
-- Naineenako?
-- Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.
-- Ja onko hän antanut minulle anteeksi?
-- Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.
Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä
sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä.
Nyt olivat he _kaikki_ antaneet hänelle anteeksi.
Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka
kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva
Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä,
yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian _ei_ kantanut
kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik
II:n sotamarsalkkana.
Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän
toi runsaan lahjan.
Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias
nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762
seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen.
Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä
muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa
toimitetuissa aamuvihkiäisissä.
Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän
ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama
kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli
mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia,
saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan -- samoja venäläisiä
vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat
unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun.
Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen
puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan
telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine
tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi
tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa
krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee
kyllin pitkäksi".
Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan
varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa
Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla
14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa
liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä
oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin
kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja
kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän
pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui
toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet
kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta
uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui
kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen
joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin
seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain
kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan
kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin
entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen
kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä
Keith!"... Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti
ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin
kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän
oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen
armeijastaan täydellisestä perikadosta.
Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:
"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset
mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään
päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen,
varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen
luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan
vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä
lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa
kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja
rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä
ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita,
joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän
harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen,
mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan
nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen
Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan
hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen
lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti"
(rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon
liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta
alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen
sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen
seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän
luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä
tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith
joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla
Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."
"Keithin kuoltua -- jatkaa elämäkerran kirjoittaja -- Eeva Merthen
kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka
vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa
ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä
oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin
kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai
ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan
tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. -- Eeva Merthen
meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen)
von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti
aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen
maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria
summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo
ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik
osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä
kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin
ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta
poltettiin."
Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli
vanhaksi" -- 88 vuoden ikään -- "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä
ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan
viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja
ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva..."
Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri
mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen
leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän
muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar
von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti
itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten
aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai
muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua
ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli
rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä
papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.
Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita
Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen
kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva
Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei
mainita mitään lapsia. Nimi _Merthens_ tavataan ainakin Kuurinmaalla,
eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään
pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt
lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa,
hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa
kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi
perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen,
presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille
vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän
luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen
äidin haudan muistopatsaatta.
"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15.
päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881
vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan
samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan
etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista
vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko
Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit;
hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta
valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine
hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn
kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole
mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei
mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto
on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka
hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin
kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin
nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta
saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta _tämä_
kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.
Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se
ylennetään."
Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus ... tuossa on kauneus ...
tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys ... tuossa on nero"... Mitä
on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden,
joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä
maailmassa etsii äärettömiä päämääriä -- palvelevan, uhrautuvan
rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi
hävitä, sillä se on kuolematon.