Eeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni
Elgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan
katujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.
-- Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.
-- Sallitteko minun odottaa?
-- Olkaa hyvä, käykää istumaan.
-- Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen
lähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen
osoititte hupsulle tyttö paralle.
Sisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?
-- Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva
oltuaan hetkisen vaiti.
-- Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät
pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.
-- Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole
muuta kuin kaksi virsikirjaa... Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä
kesänä?
-- Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta
heinäkuun keskipaikoilla sinne.
-- Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan
suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte.
Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme
pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita.
Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota
vastaan -- tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin
kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita
hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa
sanoi köyhien Eliaaksi.
-- Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.
-- Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon
kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme
seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat
säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän
aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä
sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan,
missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri,
kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika,
iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.
-- Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.
-- Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä
sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt
kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen
sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt
vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen
valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se
sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain
joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva
teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä
syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin
palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien
aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian
häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan
kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista
sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on
puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä
kielellä.
Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt
vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen,
jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen
hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja
ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen
virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni
Elg astui huoneeseen.
Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin
syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet
kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin
se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.
Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan
ja tervehti kylmästi.
-- Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina
hiukan hapuillen ensi sanoja.
-- Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi
diakoni ankarasti.
Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän
olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin
seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä
tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta
tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä
tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:
-- Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen
teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman
tuomiota ylempänä.
-- Mene, Paulina! sanoi diakoni.
Paulina poistui.
-- Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos
sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti
tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan,
niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene
ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra,
jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.
-- Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat
syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.
-- Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!
-- Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin
ennen olitte?
-- Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!
-- Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään
nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen
luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit
ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä
saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan,
maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt
minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin
itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo
köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei
yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän
mestarinnekaan ei tuominnut.
-- Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä
olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita
itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.
-- Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan.
Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä,
niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut
kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.
-- Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta
oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en
tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs
kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa
alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan
herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin
näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai
rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi?
Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän
minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät
häpeää kunnianasi.
-- Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän
seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut
ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi
käskenyt häntä istumaan.
-- Huomaa tarkoin -- jatkoi horjumaton tuomari -- etten minä moiti
rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora
itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?
-- Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt.
Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja
inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin
tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos
minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut
nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja,
niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin
suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen
omansa.
-- Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten
vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on _suurta_?
Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on _pientä_? Se,
mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on _kunniaa_? Se, mikä
taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien
puolesta! Mikä on _varjoa_? Se, mikä taistelee pitämättä lukua
pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi,
koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet
tavoitellut koroitusta.
-- Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on
ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään
suuri kiusaus kapinoimiseen. -- Minä en ole tavoitellut koroitusta,
vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta
silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä
viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko
elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi
myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin
pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla
Jumalan tarkoitus.
-- Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt
maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan
levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule
pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin
näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme
sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä
rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen
herttuattarena?
-- Minä tulen -- sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta
vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä
häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä -- minä tulen
teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä.
Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle
koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin
enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole
arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin
herätti yleviä ajatuksia -- sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette
niitä niiksi tunnusta -- Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon
minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut
kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te
opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta,
te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää
lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen -- ah,
tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton
siihen -- niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille
teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut
teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen
tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden,
että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi,
antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut
minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut
hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin
ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta.
Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani
ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako
minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.
Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia
niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti
kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran
parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken
rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei
näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:
-- Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan
anteeksi sinulle, onneton lapsi!
-- Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle
tie Jumalan anteeksiantoon!
-- Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi.
Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa
miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi,
ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin
kaukaisesta pappilasta.
-- Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en _voi_
totella. Se on mahdotonta.
-- Tingitkö omantuntosi kanssa?
-- Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te
ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?
-- Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki
entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan
valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.
-- Eikö edes katumuksen, armon ja ... sovittamisen tietä?
-- Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä,
niin olet pelastettu.
-- Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun,
saatatte minut sen loppuunkin.
-- Puhu selvemmin!
Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli
johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja
että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon
siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen
tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä.
Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi
rukoilevalla äänellä:
-- Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith
ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni
anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te
rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja
joita ihmiset eivät enää voi erottaa.
Eeva odotti vastausta.
Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa
vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja
parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei
hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala
ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä
ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa
juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin -- naista, joka olisi
voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan
liittoaan toisen kanssa!
-- Minä vihin sinut -- vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran,
sisällisen taistelun -- mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se
tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet
julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.
Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti
nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen
riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.
-- Ja minä sanon sinulle -- jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä
synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa --
ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea
palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se,
että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä
tuntemattoman esiripun taa.
-- Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle
jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä
mukaani teidän _kokonaista_ anteeksiantoanne?
-- Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden
kanssa, niin kaikki on eheätä!
-- Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä
palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa
minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä
ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!