Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina
Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot
Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He
saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta,
minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.
Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin
pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata
ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik
Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi.
Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja
Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli
sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran,
että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta,
Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun
20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan
kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi -- mistä olisi
seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina
kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf
Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan
alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja,
joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan,
kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut
alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit,
joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja
suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.
Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein
luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan -- mikä
oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut
eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta
tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin
menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen
sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän
valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle
annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan
anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta
valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja
ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka
saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia,
missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii
todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja
suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet
innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet
jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa,
hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta,
petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi
ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta
vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut
tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi
kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta
Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n
toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi
sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n
Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen
päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa
syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet
eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma
suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava
haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen
isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja
oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä,
kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia
entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä
tulee!
Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa
heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa
sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin
milloin toista, milloin toista -- tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta
huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja
vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän
täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia
tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt?
Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt
säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi
mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki
kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.
Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti
päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei
ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman
Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät
viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä
vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä
oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu,
toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu,
eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä,
liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja
nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata
nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut
luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin
taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä
kohtaa tappion häpeä.
Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta".
Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien"
nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta,
pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut,
mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä
mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti
valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen
varallisuutta.
Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin
edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli
kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan
solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset
kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton
helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki
juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden
taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain
ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia
ja niiden alla kirjoitus: _Pax et Æternum fdus_, "rauha ja iäinen
liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla -- sanoo kertoja -- oli taulu
muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen
sanasta Æternum, joten jäljellä oli: _Pax et ternum fdus_, joka antoi
lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.
Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä.
Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla
liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen,
että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä
paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä
kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset
sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen
semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä
asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu
paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.
Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä,
joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään
käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona,
melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä
valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko
lakeistaan ja astioistaan.
Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon
oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin,
kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen,
hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti
siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan
ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä
innokkaimmilla ilohuudoilla.
Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan
ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja
leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan,
jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä
tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin
parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu,
että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon,
syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut
anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen
säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.
Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka
taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka
toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä
nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua
rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille
kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta,
melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla
oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta
ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi
säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia
ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin
näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli
entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu
upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka
askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu
luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu;
autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä
unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet:
siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut
häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta,
muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.
Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään
pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä
armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä
maassa oli loppunut _de jure_, mutta kesti yhä vielä _de facto_. Vielä
viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia
joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki
kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin,
eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin
juuri noina viimeisinä aikoina.
Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli
kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja
11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus
oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat
joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen
ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän
esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa
lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo
lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se
liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita
vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman
lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä
ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta.
Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja
Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan
perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.
Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli,
kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa
oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen
suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta,
viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu
puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin
tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa
vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti
vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman
ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja
hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään
_gentle-flower'nsa_ halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää
kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka
näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan
tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa
kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä
kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä
tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin
kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun
olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin
kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva
jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä
tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet
kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin
raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi
vaunujen luo.
Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä
suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu.
Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli
kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha
piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli
latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä
tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät
vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän
sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi
sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta
paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen,
vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle
avoinna. Hän saattoi vielä kerran -- ja viimeisen kerran -- käyttää
vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.
Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan
vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana.
Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja
juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan
puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki
vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka,
kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli
korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat
keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan
sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan
välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen
pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei
riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että
epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden
saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin
Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä,
eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä
kunnianosoituksesta.
Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta
tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta
ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin
nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat
kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä
hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään,
vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan
viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen
aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut
sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet,
joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin
lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja
hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.
Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo.
Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin
heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta
kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä
prinsessa Ruususta.
-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.
-- Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin
pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän
sinua kauemmin.
-- Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta
nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt
jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan
kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta
maan päällä.
-- Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää
kaikki viimeiseen asti... Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko
sinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?
-- Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen,
niin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi
onnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.
-- Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!
Hedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi
mielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin
kadehdittavasta onnesta.
-- Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on
täyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi
olla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.
Eeva oli vaiti.
Rouva Heldt alkoi lukea sormillaan.
-- Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset
-- muista en puhukaan -- pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin
Jumalan siunaus ja hyvä omatunto.
-- Minä rukoilen niitä.
-- Toiseksi terveys ... sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys ... sitten
runsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin... Rakkaus...
Eeva nyökäytti päätään.
-- Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse
rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys
ja kiitollisuus... Mitä muuta vielä?
-- Kunnioitus.
-- Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan
Turussa kuin sinua?
Kuului huokaus.
-- Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen
loukatakseen sinua.
-- Ei. Mutta älä luettele enää!
-- Miksikä en? Kymmenenneksi ... valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää
riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan
turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on
aloitettava alusta. Hyvä sydän... Pitkä tulevaisuus... Myönnä,
rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!
-- Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai
tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä
tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on
antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte,
ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka
ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen
elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat
teitä ... voisitteko silloin olla onnellinen?
-- Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä
parastenkin ihmisten kesken ... muistathan, miten rikkonainen meidän
välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee
uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua
kohtaan?
Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen
kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä
kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät
luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien
vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin
niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään
tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt
häntä. Hän jatkoi:
-- En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut
minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi?
Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän
voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen
tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä
hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja
jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään ... hän on
rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin
nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja
parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja
nyt hän halveksii minua!... Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu
ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua
enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin
liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun
tähteni antanut iäisen autuutensakin ... hänkin on hylännyt minut. Ja
te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää
mitään toivomista!
Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.
-- Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut
sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä
puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa
puhua suunsa puhtaaksi... No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius
Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida
isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä
ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat
kolmannella? Onko se Vappu?
-- On.
-- Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen,
jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat
hänelle liiankin suurta kunniaa.
-- Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa... Oletteko
kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?
-- En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin
apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.
-- Iisakki parka!... Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi
kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko
lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?
-- Mitä lupausta?
-- Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan
haudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä
lähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo
kieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin
polvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä.
Eläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.
-- Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää
hyvästi!