Tuosta ajasta alkaen -- lopulta huhtikuuta 1743 -- esiintyi Eeva
Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen
jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa
keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä
puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin
tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan
majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen
sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin
valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi
tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta
huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä
käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti,
kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi
ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa,
tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin
tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden
tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen,
hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös
huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin
suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen
oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli
joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten
myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään,
ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista,
joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi
vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.
Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan
ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä
uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen,
Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti
moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja
kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan
kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen
julkea lemmittynsä.
Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville,
ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt
kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman
taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen
nöyryytyksen.
Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön
täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja
asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat _prestigeksi_ --
ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei
hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää
voitetulta. Ylpeä lordi ei voinut _tuohon_ aikaan alentua melkein
naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin
solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja
pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä
osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.
Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli
kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan
lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu,
vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan
päätyttyä.
Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa,
luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä
tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan.
Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin
levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti
kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa.
Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään
pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta
asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä
sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin
pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin
odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa,
mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa
timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.
Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä.
_Meine Gemahlin, ma femme, my wife_, aina sen mukaan, mitä kieltä hän
milloinkin käytti, sanalla sanoen _vaimoni_, mutta ei mitään esittelyä.
Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai
tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö
saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.
Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti
muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin
kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää
myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret,
että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä
tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään
ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei
uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.
Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä
montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista
kaikista on eronnut -- ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä
kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä -- se oli kaikista vaikein
ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja
nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean
tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta
palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea,
mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä
nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut
valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja
sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä
porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus -- tai kuten he olivat
hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä -- oli koroittanut niin paljoa
ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat
saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa
tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva,
mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut
ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet
hänessä -- hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas
pikku pää -- sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa
muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa
eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden,
epätoivon ja pimeyden läpi.
Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali
Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia
kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi
romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia
sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi
seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta
Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin
valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa,
Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin
perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko
Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä
kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat
itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu
pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa,
Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken
Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja
maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen
toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset:
kansat saivat maksaa kummankin.
Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen
voittonsa oli ollut täydellinen -- paitsi yhdellä taholla.
Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva
Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren,
josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut
kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut
Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä
kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja
hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt
voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua
Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa
hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta
rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä
taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.
-- Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle
sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on
vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen
askelen kysymättä neuvoa minulta!
-- Mutta -- väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut
yhtä taipumaton -- sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut
kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.
-- Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.
-- Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö
sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen
vaatekaappiisi?
-- Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset
silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin
kutsuja.
Kaarin vei sen sanoman.
-- No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän
täytyy mennä tervehtimään häntä.
Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä,
ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella.
Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen,
kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine
käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle.
Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois
semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa
käyntikortteja varten.
Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen
triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja
rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli
himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin
puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet
loistollaan.
Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa
surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja,
kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli
uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin
suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva
kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.
-- Puolisoni -- sanoi kenraali saksaksi -- tahtoi osoittaa
kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.
-- Kummi! -- sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin -- saanko
olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?
Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki
ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua
velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa
oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne
kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa
vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan
lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja
samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.
-- Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.
Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä
harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun
porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin
toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut
kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.
Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden
tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa;
ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan
käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä
vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen
oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa
häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.
Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.
Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta
Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin
ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin
aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen
hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen
nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä
ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai
raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki
hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia
piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne
varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän
auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin
koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen
pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili,
etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti
hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka
puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen,
mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän
paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste
oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta
neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.
Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla
kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa
Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen
ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka
oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan
Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De
Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka
toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.
Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen
lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa.
Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua
Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen
Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin.
Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on
otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.
Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin
kuin on mahdollista ilman _gentle-flower'iansa_ (amaranttiansa); oli
hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja
tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan
tulee, ei hän vielä ollut _gentle-flower'insa_ kunniaksi valloittanut
Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen
eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin
mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja
pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle
vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä _toisena_
orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja,
ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää
_my gentle-flower'in_ alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei
aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin
haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan
pystyneet häneen...
Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de
Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi
maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan
yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet
Kronstadtia valloittamaan.
-- Tekö siinä olette, vicomte?
-- Niinkuin näette. Entä te, madame?
-- Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.
-- Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.
-- Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime
meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä,
huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.
-- Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä
muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle:
palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en
pyydä!... Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on
kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani
päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut
toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista
tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin
laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään
taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame,
kyllä olen odottanut ... ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä,
laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä
valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan
käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa ... olihan sellaisia
esimerkkejä... _Monsieur_, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa
minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan,
ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei
ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia
vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali
Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet
ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma
liitosta ... lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan ... miksi
hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?
-- Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut
urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.
-- Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut
teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin
kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle ...
eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.
-- Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena
velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille
anteeksiantamista. Ja te _ette_ sitäpaitsi ole onnistunutkaan.
-- En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt.
Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten
laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai
vihollisten luodit... Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen
vankinsa.
-- Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi
minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.
-- Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.
Tiedättehän, että...
-- Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo
mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne
minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät
jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä
teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte.
Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän
rasittavaksi kuin mahdollista.
-- Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka
menetin -- lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin
Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin -- antakaa minulle kirkas
päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen
laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole
luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin
ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa
lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa
minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta
sanottavaa.
-- Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.
-- Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi
ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.
Se oli hyvin tähdätty nuoli -- syvä, kirvelevä, parantumaton pistos.
Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista
puolisokseen...