Voimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua
ja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo
voitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen,
nuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai
tappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä
tahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee
lankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos
lankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.
Mikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön,
joka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön
asuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä
muistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei
viitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme
asti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se
tuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että
lankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän
elämän.
Säännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla
probleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen
kaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee
luonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin
kuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.
Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät
huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia
jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme
kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta,
vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan
kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja
rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden
imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia
hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä
luonnetta -- että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten
porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa
olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan
yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan
etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo
unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen
seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että
sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat
toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat
tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja
että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat
itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo
tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta
murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti
kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo
valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden
rajoissa -- ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet,
ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa
sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?
Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith
olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa
kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja
ihmisten tuomiolle?
Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta
sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa,
ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä,
jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja
heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki,
sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän
hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen
omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän
seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta,
jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut
ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja
rangaistakseen.
Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai
vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.
Palaamme kertomukseen.
Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän
näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin
veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli
hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä
sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja
Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli
rikkonut _häntä_ vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten:
eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana
silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli -- _hänen
luonaan_, ja kuitenkin vihollisen päämajassa -- olivat kaikki siteet
katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki
halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.
Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei
ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija,
joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän
rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.
Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa,
kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei
tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan.
Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän
oli kuin kokonaan menehtynyt.
Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa,
mutta ei liikahtanut.
-- Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.
Eeva ei vastannut.
Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja
istuutui hänen viereensä.
-- Mademoiselle -- jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen
valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin
vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen,
jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!
Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota
miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.
-- Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on
tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai
mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä.
Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?
-- Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä
vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin
käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai
rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.
-- No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa
nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten
hiustenne kutrista?
-- Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.
Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä
hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.
-- Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa
elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki
kaikessa?
-- Te itse, mylord.
Keith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän
oli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä
oli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.
-- Mademoiselle -- sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien --
sotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman
rakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne
on hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää
pyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla
tiedä, mihin illalla istahtaa.
Eeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän
oli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi
lankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä,
samana hetkenä hän oli pelastettu.
-- Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?
-- Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita
sanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän
kauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen
kaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita
miellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni
niiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun
sanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä
hänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että
pidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen
teitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne
rakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan
tahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka
polveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja
onnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin
hänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin
kunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit,
joissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia
paikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan
kahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa... Mutta
ettehän te kuuntele?...
-- Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta
muistutin.
-- Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä
edes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein
joka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö...
-- Niinkuin minäkin, mylord!
-- Ah, te laskette leikkiä, _votre altesse_, (teidän korkeutenne)!
Sanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi,
hän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan
estänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä.
Minua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan
kuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta
tarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa;
minä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.
-- Todellakin!
-- Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta
iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin
kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten
kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä
päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut
hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli
rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä
tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että
nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut
oikein sopiva... Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla
keikarimaisten _à la régence_ suortuviensa alla oli vain tavallinen,
pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian
myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan
vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin
seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella
väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin
vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia...
-- Tietysti arvokkaampi rakkaus...
-- Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori
tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären
kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä
puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä
tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen ...
niinkuin te, mademoiselle.
-- Ja ruhtinatar, mylord.
-- Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen
sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä,
jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan
tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja
huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin
todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin
tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota
raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat
verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli
tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon.
Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa,
osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti
takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota
julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja
kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän ... niinkuin teillä,
mademoiselle.
-- Joko olette päässyt loppuun, mylord?
-- Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut
teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen
tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette
anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan
sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden
iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä
vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut
ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa
olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja
kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran
raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole
ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään
naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin
mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan
naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te
olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä
sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen,
joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille,
etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi
meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle ... jos
siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi
onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan
elämänsä ja koko sydämensä ... niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta,
minä olen antanut teille kaikki, mitä _voin_ antaa.
Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa
lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli
voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti
heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on
kylliksi, en pyydä mitään muuta!... Mutta niin valtavana oli hänen
mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli
aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas,
tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen,
ja vastasi:
-- Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!
-- Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan.
Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitä _voin_ tarjota. Nimeni ei ole
yksin minun omani, se on sukumme oma.
-- Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin
Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee
samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden,
mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka
tahtovat kantaa nimeään kunnialla.
Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen
suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.
-- Mademoiselle -- sanoi hän koettaen hymyillä -- minä käsitän
tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun
tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos
luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin
kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli,
taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun
todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut
ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.
-- Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.
-- Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen
Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi
kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu
vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin
minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan
edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän
kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.
-- No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen
arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla
minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti,
kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan
elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla
minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin
saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä ... ei,
älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan
elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin
minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah ... hetkiseksi minä olen sen
unohtanut ... olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille
miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki ... maailman tuomio,
omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset ... mutta minä petyin,
mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen
tiedän ... älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani.
Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on
kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord.
Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te
voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin
itseäni.
-- Mitä? Sekö konna, jota armahdin!
-- Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran
minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö
itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa
matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii
jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua
hairahduksestani eikä ... häpeästäni.
Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi
ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran
kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän
niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen
epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta
hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein
voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi
peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut
kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin
levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi
seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi,
että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli
voitettu.
-- Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo
sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään
vihollisen riistää sitä itseltäni?
-- Minä en ymmärrä teitä, mylord.
-- Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä
palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja
yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette
levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni?
Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla
ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei
ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle,
kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen
valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on
tuleva hänen puolisokseen.
Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä
muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka
niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää -- tuo heikko hengähdys, joka
tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi
särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi
yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa
voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja
murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen
hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi
aikakausia?
Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan
kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin
kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli
tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut
lankeemuksestaan.