Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen
suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin
ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset
tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli
pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin
joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja
uskomattominkin asia varmuudeksi.
Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä
puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia
velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen
luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään
tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä
oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen
ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten
lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi
luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet
katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja
toimivien olentojen maailmaa.
Mutta jos henki nousee kapinaan?
Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä
varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa
sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei
voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus
on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen
lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta
se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.
Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä,
jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme
vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme
hänen nousemisensa mahdollisuuden.
Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä
uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän
on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei
saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys.
Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti
käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.
Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia
astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä
mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan.
Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen
otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.
Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti
aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi
sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli
pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän
miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja
paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys
oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja
oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa
silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.
Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt
voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan
häviämisestä.
Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.
Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella
palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?
Diakoni haki hänet käsiinsä.
Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja
vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:
-- Antakaa minun kuolla!
-- Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi
sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin
kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta
jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.
Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin,
tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä
muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet
viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat
muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut
muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin
äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän
aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!
-- Oletteko te _nyt_ täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti
tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut
aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan
saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet
heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte
Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!
-- Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten.
Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin
rukoilkaamme hänen puolestaan.
-- Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti.
Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan
käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä ... mutta
niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa ... ja kun kaikki olisi saatu
pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas:
rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan
välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän
käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa ... kuulkaahan,
hänellä ei ole aikaa! ... ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun
sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä,
korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin
hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle:
rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin
oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään!
Liian myöhään! Liian myöhään!
Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada
enää sanaakaan hänen suustaan.
Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin
tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli
kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden
kesken:
-- Missä on Eeva?
Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.
Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli
koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli
sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen
salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen
menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut
kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin
alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että
oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä
silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut
kaiken toivon menneen.
Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän
rohkeudeltaan mies -- ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan
esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten
todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella
sydämensä taipumusta -- mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli
valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.
Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän
oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän
tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun
syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.
Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut
kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri
kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja
suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan
siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä
ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali
Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut
vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.
-- Korvausvaatimusko se on?
-- Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa
puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena
mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa
tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut
toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei
kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu
vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman
varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa
rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki
koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä
kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat:
mustasukkaisuuden tuskat.
Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt
hänet otettiin vastaan.
Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän
ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith
sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken
suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin
Suomikin oli valloitettu.
Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja
vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää
pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta
herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta --
kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien
oikeuksiensa puolesta.
Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei
rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina
siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret
oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten
kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui
sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän
hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun
jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän
oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa
vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.
Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen
holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.
-- Oletteko läheistä sukua Mertheneille?
-- En. Kaukaista vain.
-- Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?
-- Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen
kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia
vastaan.
-- Tyhjiä lauseparsia!
Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt
vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen
mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin.
Molemmat hillitsivät itsensä.
He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian
ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä
sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.
-- Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun
täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva
saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo,
että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat
sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta
tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia
pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?
Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit
oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei
tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi.
Hän vastasi kieltävästi.
-- Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali
kylmästi.
Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen
sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin
valloituksen suunnittelemista.
Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän
armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo
helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat
riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista.
Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli
palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika,
Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton
prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt
kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa,
toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta.
Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän
voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin
kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina.
Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet
Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan.
Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea,
taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi
Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin
ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan
jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken
rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi
myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja
kansoja.
Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.
Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui
Turun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle
sulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.
Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia
ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita
huomattiin Turun seutuvilla.
Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi
mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi
vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului,
että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan
kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan;
hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä
suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta
talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet
ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.
Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli
nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen
rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen.
Hän käski tuoda vangin luokseen.
-- Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.
Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet
selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten
tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.
Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea
jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin
oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:
-- Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen
sinut ennen nähnyt?
Ei vastausta.
-- Kutsukaa tänne tulkki!
Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan
kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut
totella herransa käskyä.
-- Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan
tulkiksi.
Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva
nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta,
käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen
kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas
luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin
ennen, mutta arvokas ja levollinen.
-- Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai
ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää
hänen nimensä ja ammattinsa.
Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja
paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja
lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut
vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin
käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan
heikko huudahdus:
-- Iisakki!
Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa
lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät
häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen
kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut
lausua muuta kuin yhden sanan:
-- Eeva!
-- Lacy -- sanoi kenraali adjutantilleen -- jättäkää minut yksin
vankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.
Lacy ja vartijat poistuivat.
-- Mademoiselle -- jatkoi kenraali ranskaksi -- olkaa huoleti
nuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän
seurassaan minä teidät ensi kerran näin... Puhukaa hänelle!
-- Iisakki -- sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin
malttinsa, mutta ei rohkeuttaan -- kuinka on mahdollista, että näen
sinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?
-- Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on
tapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja
hämmentyneellä äänellä.
-- Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasi
Eeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaan
sinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä?
Ja sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?
-- Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa
kiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. -- Ei
nyt; puhukaamme sinusta.
-- Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään,
huomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. -- Hänet on vangittu ase
kädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään
sotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista.
Hänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.
Eeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. -- Minä ymmärrän saksaa, sanoi
hän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten
tulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot
sen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta
tahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli
tuntia takaperin. _Nyt_ saakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että
minä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä
vastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää
uskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo
herra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut
minut kerran ennenkin...
-- Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.
-- Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle
hyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut
heittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän
tarjoavalle.
-- Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!
-- Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi
ostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva
sota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan.
Vaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.
-- Hän sanoo -- vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran
elämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä -- hän sanoo
olevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän
sanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet
hänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan
muutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä
malttamattomuuttaan.
-- Sano hänelle -- jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa -- että hän
tekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään
turvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt
sinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.
-- Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän
mieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti
annatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin
heti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä
niin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään:
täyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä
vastaan hänestä.
-- Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä
kiinni.
-- Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?
-- Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet _teille_, koska hän on
_minun_ mieskohtainen viholliseni.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.
-- Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi
kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän
antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä
olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota
pidät laillisena esivaltanasi.
-- Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä
koirassa kuitenkin jotakin hyvää.
-- Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.
Vartijat tulivat.
-- Päästäkää irti vanki!... Hän on nyt teidän, mademoiselle.
-- Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän
jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun
toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin
hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?
-- Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.
Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet
kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus
oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja
virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin
talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset:
kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun
oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen
ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.
-- Missä minä olen?
-- Minun luonani niinkuin näet.
-- Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina ... kuin olisin nähnyt
sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa...
-- Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia
niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut,
sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.
-- Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se
tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja
kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten
iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka
olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia
tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja
puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut
iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat
talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi,
joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta...
Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.
-- Iisakki, sinua ei tunne entiseksi ... sinä, kainoin, hiljaisin
kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole
ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!
-- Ja _sinäkö_ minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin
kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi
minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle
sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena,
sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että
minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun
unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia
emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi
mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten ... sitten voit tehdä
kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö
vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja
erämaihin ... elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan
puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun
maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa:
oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?
-- Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä
olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole
luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun
nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on,
Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin
Linnaeus?
-- Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen,
joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole
ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!
-- En, silloin en niin sano.
-- Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti!
Eeva ... sinä et vielä tiedä, mitä minä _voin_ tehdä ansaitakseni
sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä _tahdon_ tehdä. Anna minun
nyt kysyä ... nyt, nyt! ... ja minä olen kaikki esteet tieltäni
raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut
minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi
mieheksi tai kuolen...
-- Ei, ei -- sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa
silmissään -- ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta
Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi ... se on
vapauttamisesi ehto.
-- Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?
-- Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.
-- Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan
palkkasoturilleko?
-- Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni,
sydänsuruni ... lähde!
-- En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja
määräät minulle ehtoja... Vanhurskas Jumala, _missä minä olen_?
huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.
-- Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään
melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.
Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen
auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja
torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon ... mietiskeli
muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja
huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:
-- Venäläisten päämajassahan minä olen!
Eeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui
häneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Syntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä
estämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti
rauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan,
jota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.
-- Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan... Minä olen
ihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä
on... Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi... Minä
olisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa
sanaa sinusta, ja ... nyt täytyy minun halveksia sinua!
Hän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.
Ei kukaan estänyt häntä.
Nojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut
elämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut
kukaan nainen -- kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.