Aina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä
Suomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun
ei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin
kuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith
oli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja
inhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai
Bessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.
Mitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa
toimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian
korjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä
hänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.
Mutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä
henki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä
kunniakaan saattanut täyttää -- inhimillistä toisen olennon kaipuuta,
joka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko
sielunsa -- olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja
kenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo
monta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman
henkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää
tyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja
tehdä puolen kokonaiseksi -- olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty
ja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli
hänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan -- mikä hämmästys,
mikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja
voitetun maan yhdistäjä!
Keith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa
karaistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa
koko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa
muukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin,
kun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin
prinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli
pienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien
taa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin
uskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja,
joilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria.
Vaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä
tutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat
huusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain
näytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului,
ennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli
ihminen.
Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään
vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva
ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän
takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä
seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla
ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta
tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä
Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja
lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän
hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia
peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni
noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen
sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki
ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän
tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.
Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten
etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva
oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen
ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä
hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa
oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä;
hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä
ja huomautuksensa -- selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja,
milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan,
mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta,
tyhjältä, jopa hylättävältäkin.
Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen
sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä
vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä,
että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan
jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan
sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki
Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka
sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa
tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui
kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti
liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen
varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa
kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää.
Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä.
Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi
olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi
vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon
viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka
kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan
sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva
Merthen valloittanut Suomen valloittajan.
Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla
kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti
itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän
asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus
sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä
oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa,
tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli
ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen
edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli
ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui
Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä
äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata
sellaisen miehen tähden!...
Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin.
Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen
mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli
saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen
kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot,
jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten
kuoleman tähden.
Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:
-- Tahdotteko saada korvausta?
-- En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.
-- Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn,
tahdotteko korvausta siitä.
-- Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken
korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.
-- En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on
oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että
luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä
hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt
parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko
päästä asessoriksi?
Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena
kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa
kunnossa.
-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla
voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.
-- Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia
tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.
Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut,
ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden
presidentiksi.
Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty
valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei
ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa
ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja
ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden
virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743,
iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että
hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia
kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja
yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600
hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.
Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä,
ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan
suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä
mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu
tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin
venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta
sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?
Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut
lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut
väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä
olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi:
"Nyt se on tapahtuva!"
-- Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.
-- Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun
hoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä,
ettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu
kristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja
luin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään.
Minä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.
Ja Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät
ollut matkoilla. "Köyhien Eliaalla" oli monta janoavaa sielua, ja hänen
sisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.
-- Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri
nyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?
-- Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisar
Paulina. Matias palaa ylihuomenna.
-- Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.
-- En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden
päivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä
oli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.
-- Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.
-- Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?
-- Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!
-- Minä käyn heitä katsomassa.
-- Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.
-- Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta
kärsiä.
-- Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.
-- Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.
-- Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin,
kun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä
on kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin
lujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?
Diakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa
eikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin
kanssa oli kehittynyt.
-- No? kysyi Vappu.
-- Minä en ymmärrä teitä.
-- Ottakaa tyttö vaimoksenne!
Taas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja
nöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin
tyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu
morsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten
edelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet
tunteensa, ja hän vastasi:
-- Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.
-- Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen
päättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.
-- Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!
-- Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut
kahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!
Vappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän
näki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella
tarkkanäköisyydellään sen syyn.
-- Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin
lapsetko ne niin mieltäsi painavat?
-- Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä
vanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä
vapaaksi.
-- Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar.
Sinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet
Jumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton
sisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi
Jumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden
tähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai
ottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä,
että oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi
avioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi
hoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika
tulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika,
Matias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten
kurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan
hoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin.
Jos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla
levollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?
-- Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä,
mitä Herra on sanonut semmoisista huolista?
-- Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei
ole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen
tuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen
nähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän ... niin, kyllä minä
tiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä.
Mutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi
seuraa ... ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista.
Jumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta.
Hanki itsellesi vaimo, Matias!
-- Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä
tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani
olla.
-- Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin
tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu
hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat
sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti
sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti.
Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän
pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet
minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa,
ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon
maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan
pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla
nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä
sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän
on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi
niinkuin itse olet.
-- Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni,
Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät
neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo
nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta --
tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi
ja tukahutetuksi -- se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut
päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet
kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.
-- Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys
minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen
kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä.
Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja
lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä
on -- mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi,
he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin
taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee
onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei
kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!...
Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan
syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas
virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut
murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää
veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen
veljensä uuden päätöksen...
Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin
lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla
Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin
epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua
kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja
jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla
ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän
sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä
matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman
sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli
jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan,
mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä
hän suinkin voi.
Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa
murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret,
palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti
kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin
rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja,
rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut
sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä
niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon
hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin
sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja
huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita
kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä
päivinä muuttaa.
Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin
kynnyksellä.
-- Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.
Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.
-- Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.
-- Hetikö?
-- Iltapäivällä.
-- Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.
-- Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa,
sanoo Paavali.
Diakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin,
jotka tuntuivat miltei uhkauksilta.
Iltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä,
lapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat
parhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.
-- Missä ovat lapset?
-- Uudessa asunnossa.
-- Entä Anna?
-- Pikku sisartensa luona.
-- Ja Eeva? -- Diakoni tunsi äänensä vapisevan.
-- Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin,
että...
-- Miten, mitä on tapahtunut?
-- Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen...
-- Ja he ovat siis muuttaneet...
-- Kenraali Keithin luo.