Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli
tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan
ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa
sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella
puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he
täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista.
Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli
voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot
pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith
piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja
se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä
hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat
valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti
liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen
tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan,
niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin
pelätyksi.
Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista,
kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla
moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa
niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin
usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona
omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin
voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan
Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän
tarvitsi -- todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.
Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti
ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän
sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia
pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.
-- No niin, hyvät herrat -- sanoi hän lähetystölle -- millä nyt aiotte
kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?
Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen
kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain
aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti
kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he
paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden
pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään
ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan
tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle
Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin
että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että
valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas
hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä,
juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan,
minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman
riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.
Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy
ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin,
Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen
ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan
kenraalikuvernööriksi.
Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli
yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja
valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja
komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen
jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat
hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin
kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja
heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri
Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli
lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan
harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi
lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi
lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen
lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.
Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän
kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi --
tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä
Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana
sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi
maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja
hänen nimeään siunasivat?
Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi
on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n
ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista -- mies, josta sotainen kunnia oli
kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen
mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä
sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille
ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin
palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset
palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua
niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja
saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä
kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa
vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa
tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen
sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe
loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille
uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta -- ja ehkäpä
vielä enemmänkin -- oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus
skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille
ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja
vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille
jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan,
eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he
kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä
he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka
tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina,
että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli
heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun
lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja
lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla
taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän
kotonaolevia maanmiehiään.
Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin
urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä
olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta
aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan.
Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä
kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan
lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden
iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan
kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja
pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina,
vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle
pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien
hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen
vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa.
Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka
ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin
purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä
tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki
tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä
Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän
palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin
luona 1737.
Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti
suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien
hävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen "mustalle
mullalle" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana;
Ludvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle
X Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I
Virossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi
vastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai
surmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen,
mutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan.
Paitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden
toimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla;
hän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa
järjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.
Tuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen
tullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt
miehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen
aika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian
katse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa,
jolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä
sotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi,
myöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja
isänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla
oleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi
vertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat
entiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu
ja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen
se ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä
oli jäljellä? Olla _suomalainen maa_... Mutta tuo ajatus, joka oli
sukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli
vielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin
epäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain
yksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.
Eikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi
uskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan -- uskaltanut asettaa
kunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen
hyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät,
raastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he
niin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai
Myssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota,
joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli
perusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava
voima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies,
semmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen.
Kaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä
hinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta
tahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista
hyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle,
mutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti
kunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä
hyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen
valtaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.
Nyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith -- todella myös käytännöllinen
mies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan
armeijan johtajana? -- mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija,
seikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän
mukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi
ja sankarimaineeksi -- kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn
aikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu
pommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka
taholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä
kansasta?
Sotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden
mukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti
tulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta
kuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia
sotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja
turkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut
suomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria,
koetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti
rauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa
kahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin
hartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun
moni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli
vietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti
vietettävä.
Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä.
Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin;
jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat
jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut
tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli
enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja,
taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä
ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut
kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele
moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan
myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi
huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella
kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia
kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä
suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet
samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.
Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia
tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni
kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia
hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin
sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka
täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin
mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön
oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään
kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen
esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.
Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan
kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli
viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja
vallan huolet.
Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten
perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden
aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa
tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli
jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka
tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja
nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä
korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.
Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina
herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan
vertainen -- ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari -- vaan
jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka
sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan
kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut
sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin
synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta
tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa.
Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden
ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi
hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen --
Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.
Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole -- toivokaamme
niin -- koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat
tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden
pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta
sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä --
täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain
kanssa ... ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!