Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria
ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi
heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan
voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin
säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja
synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi,
jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla
ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja
joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä
rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen
mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska
ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun
lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies
suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja
omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen
maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina
torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko
Keith.
Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen
seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien
yli.
-- Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin
nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. -- En tiedä,
mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin
elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin
minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo
ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten
olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.
Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen
kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.
-- Lacy! -- sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika --
minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan.
Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen
kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.
Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.
--Teidän ylhäisyytenne -- sanoi Lacy palattuaan -- heillä on mukanaan
kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.
Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja
meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla
olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.
-- Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen
tervehdykseen.
Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin
hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.
-- Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van
der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn
veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan
meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa
heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole
poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti
minulle akan, joka myyskenteli sukkia.
-- Tällä kertaa -- sanoi adjutantti hymyillen -- lähettää hän myöskin
oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien
kaupitsemisesta.
Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui
somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen
veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen
kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.
Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin
kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa
valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan
aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi
hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt
välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti
häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään
kaunis vihollinen valloittanut -- ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen;
valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen
elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi
kädellään ja ratsasti ohitse.
Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.
-- Kaunis neiti -- sanoi hän -- te olette väsyksissä rasituksesta;
suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota
meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen
vieras tulee leiriimme?
-- Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.
-- Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä
hyvinkin pelkoa herättävä?
-- Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.
Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän
syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden
ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi
vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"
Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin
liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien
aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä
kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin
erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan
pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja
sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse
päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen
erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.
Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse
saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt
vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.
-- Mademoiselle -- sanoi hän Eeva Merthenille -- eräs sodan
onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei
aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran
kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään,
vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi
kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja
omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille,
että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena
kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita
kaupunkia.
-- Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva
teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön
laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli
tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.
-- Pistoolinsako?
-- Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita
oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla
varustettuna.
-- Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?
-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.
Kenraali hymyili.
-- Mademoiselle -- jatkoi hän -- jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa
olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt
tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää
huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja
te, nuori mies -- sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen
-- ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi
ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä
hyvitystä?
-- En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään
haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset
pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä!
Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä -- ajaa koko
venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen -- mutta
siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.
Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti
ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme
hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän
olisi vaikka uudelleen tehnyt.
Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy
ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta
neidin paluumatkasta kaupunkiin.
Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä
huomasi kenraalin komeat vaunut -- nuo vaunut, joita Keith aina
kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä
hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.
Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta ...
kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo
uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.
-- Mademoiselle -- sanoi Lacy vakavasti -- hänen ylhäisyytensä
kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen
kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on
ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.
Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä
oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän
olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien
alle.
Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen
armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta;
ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea
lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä
ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston
husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen,
ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He
olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat
ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä
melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä,
vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille
ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa
puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja
sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen
armeijan etunenässä Turkuun?
Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö
pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat
papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat
kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut
husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta
avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa,
vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se
olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit
väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan
vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä
olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa
istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli
Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine,
musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen
sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin
puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen
lausutut mietteet.
-- Ei tuo ole venakko!... Hän on samannäköinen kuin meidän... Hän on
samannäköinen... Mutta sehän ei ole mahdollista...
Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen --
Heldtin äänen -- kuiskaavan vieressäistujalle:
-- Veli Merthen ... Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!
Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei
kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto -- mikä riemusaatto! --
kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui,
niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset
päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet
kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä.
Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista,
ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat
ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan.
Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan
lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja
ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja
karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän
tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa,
Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita
haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista
rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin
tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta,
ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista -- ellei vähän
väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten
sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.
Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään,
taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi,
ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin
itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi
uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta
oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä
18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että
vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että
Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään,
vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja:
"Herttuatar! Hän se on ... Suomen herttuatar!"
Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin
liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea
kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta --
uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua
panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui
hirvittäväksi ... häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus
yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen
sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan
sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä
vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan,
mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien,
olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen
kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä
syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille -- sama huuto, joka oli
muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka
nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: -- "Venäläiset
tulevat!"
Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan
vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva
heräsi isänsä ja sisartensa sylissä... _He_ uskoivat häntä. Suuri oli
heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet
takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut
onnettomasta paosta?
Vappu luuli sen ymmärtävänsä.
-- Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen
asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa...
Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista
syntymäpäivänsä jälkeen.
-- Lapsi raukka -- huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa
vieressä -- niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään
värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!