Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy
varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä.
Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa,
jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut
missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan.
Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden
kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä,
todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle
paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.
Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin
syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen
huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia
kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa
tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy;
toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä
kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät
Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat
jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja
lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle.
Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori,
tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä
lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo
vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä
hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole
tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja
auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät
palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön
inhimillistä kohtelua.
Mutta -- jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi
melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli
tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka
olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta
jäivät.
Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä
väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja
veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara
oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat,
eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta
vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat
mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin
rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle;
sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.
Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen
ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi,
lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva
Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla
Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se
näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin
asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.
Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta
matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin,
Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin
tavarat, mitä siinä oli.
Laiturilla seisoi Paulina -- Paulina sisar -- joka oli aina valmis
auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä
veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan
viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun
tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona;
mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä
kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja
lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä
ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä
tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä
pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista -- hänelle, joka oli
lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli
riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos
hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi,
kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon
veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli
ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys,
kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!
Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta --
ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi
hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään,
ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut
hänen tavanneen diakonia -- ei mitään muuta kuin juhlallisen
jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa
saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt,
unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen
vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan,
suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen
rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:
-- Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran
sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä
turmeluksen aikana?
Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut
ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan
kahdeksantoistavuotiseen sydämeen -- ajatuksen, jota hän aina oli
koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli
palannut.
-- Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain _liian_ hyvä meille.
Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät
täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä.
Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina,
syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun
vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella,
hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten
onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.
Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin
vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä
oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin
omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän
pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva
häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen
merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi,
ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi
kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa
turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa
vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen
haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!
Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli
koittava yhden yön jälkeen.
Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan
uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja
nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden
niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti
heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta
rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin
selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään,
mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä
enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa
diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista
neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat
kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista
ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat
aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt
poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan
se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on
ansainnut tuon miehen omakseen.
Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei
ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän
sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti,
ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään,
peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli
Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi.
Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä
Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.
Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän
nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta,
vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys
uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset
äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin
sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.
Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle.
Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki
Alanuksen.
Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei
ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä
ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut
luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana
sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.
Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.
Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.
Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se
vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas
soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu
oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki
Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen
sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki
tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:
-- Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.
-- Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.
-- Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.
Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä
antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi
oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet.
Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä
oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä
törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene
saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.
Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin
päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui
välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui
neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä
vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen
ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit
olivat ... niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van
der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava,
siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön
päämaja parhaillaan oli.
Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa
kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä
käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan
Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt
pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta
salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta,
joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.
Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä,
vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen --
miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut
kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä
sodassa harjoittaneet!
Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis
kuolemaan.
-- _Liebes Kind_, rakas lapsi! -- sanoi hyvänluontoinen hollantilainen
olkapäitään kohauttaen -- tahdotteko mieluummin viettää yön minun
laivallani?
-- Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa
vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään
Paimioon.
Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen.
Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan
tupaan -- hänen vanhempiensa kesätupaan -- mutta Iisakki Alanuksen
soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.
-- Kapteeni -- sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat
järjestettiin -- lainatkaa minulle pari pistooleistanne!
-- _Was der Henker_, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin
kummastuneena. Pistoolejako?
-- Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut
maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän
antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.
-- Taikka paeta.
-- Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.
Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja
isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.
Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa,
jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi
miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät
ranta-aittaan.
Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa,
tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea
autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista
kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana
Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän
tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan
epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka
tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän
ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin
omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä
olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään
kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei
vielä kukaan tiedä. _Jotakin_ oli muuttuva, mutta _mitä_? Jos Eeva
Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena
viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä
kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut
vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan
naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin
huomiotaan kiinnittänyt, -- sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat
toisinaan olla eniten taikauskoisia -- niin olisi hän niitä vastustanut
ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta
voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli
syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa
parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi
sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei
_uskonut uskovansa_ ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi
kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli
mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. -- Jospa nyt
Vappu -- ajatteli hän itsekseen -- tietäisi, että minä huomisaamuna
herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään
yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja
kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai
onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä
tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman
ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua
sieltäkin?
Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet
tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit
eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei
ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut.
Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa
elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa
päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.