Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen
viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma
levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi
olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen
vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin
tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen
toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka
valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin
olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun.
Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta
uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen
sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka
koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai
onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja
kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja
torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää
kenraaleilta!"
Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista
kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät
ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito
mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli
joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys
voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu,
mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen
Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"
Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että
piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli
yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä
oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset.
Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa
juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän
asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin
vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin
valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä
suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.
Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta
hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta.
Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin
puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut,
kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat:
saammepahan nähdä!
Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät,
sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä
armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle
XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla,
mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin
kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe
kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää
salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena
aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota
herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että
maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on
tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön,
kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka
luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista
irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta
pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon
sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet
rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus
Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä
mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät
yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti
taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista.
Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se
räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma,
että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin
kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja
koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja
kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot
menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun
yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit
lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat;
"pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa
kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran
hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti
suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä
maansa kanssa.
Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee
meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen
loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua,
tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi.
Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että
tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän
riveissään aikaan sivistymisen alun.
Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta
asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten
päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään
silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä
1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna
1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin
nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse
linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn
aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata,
ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna
näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista
liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka
toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä
uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä,
kun joku kiireessä sulki tien toiselta.
Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli
surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan
loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä
tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja
ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat
suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja
näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä
sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa
valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain
puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen
rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin
epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet
vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin
erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella
liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä
kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua,
mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin
mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen
sureekin isänmaataan.
Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.
-- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan
luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi
eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen
rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta,
itsestäni, kaikesta!
Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello
löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua
puolipäiväsaarnaan.
Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta
hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi
sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin
oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen
yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.
Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle,
toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt
hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.
-- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin
odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän
kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. --
Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne,
vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole
antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa,
ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule?
Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta
hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin
ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne,
niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte
vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä?
Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja
omiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet
kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö
vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?
Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi
soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen
kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin
puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.
-- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä.
Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa
kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin,
jopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä
kirkkaasti kuin äitimuorini rovio...
Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen
käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille
käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut
häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.
Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin
varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut
palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella
päänaluisella kurjassa vuoteessaan.
-- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.
-- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. --
Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.
-- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?
-- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten
hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.
-- Mitä? Onko Reetta kuollut?
-- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko
levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä
rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.
-- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja
nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!
-- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella
palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa
Norjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin
pyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden
kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi
lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin
kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan,
Eeva neiti.
-- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin
ja nyt ovat matkalla Turkuun?
-- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne
sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.
-- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka
huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?
-- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni
kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan
liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.
-- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!
-- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla.
Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me
maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki
kunniaa.
-- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen
ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua
laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut,
unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin
toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. --
Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?
-- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta
maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.
-- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me
lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.
-- Lähteekö pormestarikin?
-- Ei, isä aikoo jäädä tänne.
-- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan
ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.
Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei
veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.
-- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen
auringonlaskua.
-- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?
-- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän
karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen.
Lähdettekö todellakin?
-- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.
-- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu
oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?
-- Kyllä muistan.
-- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se
on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä
ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä
päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä,
mitä ilta tuo tullessaan.
Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen
mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde!
lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet
kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka
liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi
lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä,
missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut
ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.
Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset
olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta
sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin
saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus
oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen
Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa
Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli
tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut
kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä
taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi?
Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" -- ja tällä kertaa
eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät
ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli
kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui
Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet
laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät
vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa.
Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei
ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa.
Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota
hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti
kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra,
väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen
laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat
ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa
valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me
olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän
aikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan
maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan
sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä
sinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua
auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi
iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän
häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta
vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät
pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja
kasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme
on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes
tähden!"
Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa
hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin
virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta
sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta,
ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja
elinaikanamme" -- silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta;
eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen
sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin
nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan
onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan
lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan
maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.
Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos
tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana
odotellen ja huomasi Eevan.
-- Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain
olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina;
isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.
-- Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.
-- Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka
en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole
suuren arvoinen, mutta sinä ... sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan
aikaa!
-- Iisakki -- sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin
silmiinsä -- meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä,
miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras,
uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit
sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi.
Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun
tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi
yliopistosta... Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä
sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset
ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?
Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:
-- Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet
minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?
-- Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino
kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin?
Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna
yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla
kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana.
Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on
sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa
kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa
nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää
toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia
teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä
käännytkin, tieteissä tai ... niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule
suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle ... Iisakki! Sitten ... niin,
sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö
minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset,
joita et vielä ole oppinut?
-- Eeva ... anna minun kuolla puolestasi!
-- Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä
korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei
sanaakaan siitä, mitä puhelimme!
Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja
seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka
miehen kaupunkia puolustamaan.
-- No, Mikku -- huusi hänelle ohi rientävä Eeva -- miksi seisot siinä?
Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!
-- Poissa! vastasi rummuttaja.
-- No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!
-- Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin
olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n
ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.
Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia.
Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli
kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli
nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin
tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen
isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli
kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen
mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä
lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi
valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei
hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää.
Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan
odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista
valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä
ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki
kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari
Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja
jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen
valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä
rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään
omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.
Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin
sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon
parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin
rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää
yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina
muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt
ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa
pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä
perheensä lähdöstä.
Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden;
viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka
eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä
ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.
-- Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa,
joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.
-- Mitä nyt?
-- Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin
antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin
alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.
-- Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin
Viipurissa.
-- Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.
Hän jää tänne.
-- Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan
pelättävänä?
-- Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta.
Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on
päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.
-- Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.
Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa
tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat
rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä
viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän
suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka
odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli
mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän
antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi
lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.
-- Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi
seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää
isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat
hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on
muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!
-- Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi
keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä ... lähtekää tekin.
Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!
-- En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää
Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.
-- Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen,
vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.
-- Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään
tietä portaille.
-- Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan
palvelija.
-- Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva
aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä
kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten
hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi
uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.
-- Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi
on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään
vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui,
ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet
juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu
veneeseen makuuvaatemytyn päälle.
Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin
juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa
ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät
laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin
kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona
menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin
markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa
vihollista.
Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä
monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi
kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin
katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli
kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset
tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän
näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta,
mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei
ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten
venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei
enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto _silloin_ merkitsi, tuo
epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.
Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän
päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen
pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää
jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden
rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.
Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin
portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä
sekasortoa.
Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan
halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään.
Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti
lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta
mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi
veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin
Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä
noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään
uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat
soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa
puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta
kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki
rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti
joka hetki olevan uppoamaisillaan...
Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita.
Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota
perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he
olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja
siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa
Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään
tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet
veneen ja soutivat jo kaukana joella.
Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja
vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle
portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti
pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.
Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin
kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla
vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja
arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä
ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.
Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi
riveissä ... upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa
tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa
kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto
äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan
invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään
päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut
kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen
omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan
vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun
rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin
häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun?
Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja
hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet
häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.
-- Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi
pormestari Mertheniltä.
-- Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen
velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa
tilaisuuksissa.
-- _Ach, was, der alte Bummler_,[9] nauroi eversti; hänhän on
keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa
hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.
Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää
hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan
katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan
käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt
asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin
kasvoja.
Entä uskollisuudenvala?... Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.