Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua
yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin
voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin
jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan
ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä
sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä
sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on
liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille
onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä
hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme
kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen
vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta
siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!
Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat
nimekseen _Myssyt_, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He
pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan
työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista -- erämaat
muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi,
köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja
toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat
perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan
horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana,
joka heidät oli koroittanut valtaan.
Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut
heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha
sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta;
oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi
menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot
houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi
paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa,
Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota
omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta
nimitettiin _Hatuiksi_, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana.
Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen
osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He
käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa
sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä
vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei
voinut olla kahta herraa.
Tuo politiikka oli Ruotsissa _perinnöllinen_: kaikki Vaasasuvun
kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat
olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös
_kansallinen_: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään
nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten
saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja
seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se
ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan
voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle
Myssylleen Kaarle XIV:lle.
Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että
Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani
toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen
perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan
kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet
kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita
syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että
Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka
oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin
hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi
kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi
kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n
viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid
Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi
yksityiset aatelistalot ja virastot.
Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on
edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat,
sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen
ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli
uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina
valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona
istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä
ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli
valmis.
Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita
sanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota
Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen
koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja
siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että
Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia
saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään
tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä
käyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja,
Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja
halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin --
uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se
kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja
sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä
kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle
valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "_Ainoa
todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen
perikato tai menettäminen_."
Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.
Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja
valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti
pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin
korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin
useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä
tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain
juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen
takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä
enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme
venäläiset merestä mereen."
Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen.
Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen
suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin,
joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen
joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta
marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli
Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla
3.000 miestä.
Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä
elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22
päivänä Lappeenrannassa.
Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti
linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900
miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten
sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä
2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta
puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään
Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se
oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.
Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja
hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä
tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei
hänellä ollut siipiä.
Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua
sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt
purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia
joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua
väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään
muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen
paistettua varpusta.
Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar
Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi
keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja,
joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän
tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea
uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan
synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.
Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus
ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa,
niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli
sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne
mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä
liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin
ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran
odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja
kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin
onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että
hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään
masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva
päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin
puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella,
kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat
näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan
riehuessa.
Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan
sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742
saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän,
on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi
tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman
hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella
suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät
vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen
vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.
On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle.
Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio,
niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä
sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti
ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.
Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja
sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta
Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.
Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen
toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen
pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen
miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja
kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta
paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten
päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston
enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin
kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun
vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me
olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on
ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja
sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."
Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti
heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä
Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä
"säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on
miehuullisesti puolustettava.
Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä
saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien.
Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä
erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock
kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742
täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen
antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen
16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä
laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin
ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja
ampumavarat oli jätettävä voittajalle.
Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi
sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä
toukokuuta 1808.
Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta
kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai
kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten
luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion
kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.
Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka
linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina,
keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet
rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle
lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti
koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän
asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen
huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."