Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit
pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna
1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen
tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli,
varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn
parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen
hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita
muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että,
kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa
tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai
joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia
revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen
jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki
tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli
vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei
kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea
tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä,
eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli
vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen
lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen
itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen,
päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli
presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja
sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun
verran seitsemättä tuhatta henkeä.
Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun
asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita
viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan
ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan
vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä
vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja
siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla
määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia
vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden,
mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset
päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet
määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi
mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan
olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti
vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan
päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin.
Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen
varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli
kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan
tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä
tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja
matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot
pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja
sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että
maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä
silmille että korville.
Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt
olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja
puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka
katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että
kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa,
oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin
saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan
ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli
joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan
sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.
Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat
illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli
aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan
seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan
eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten
mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten
ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa
arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka
oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla
penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen
jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat
sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän.
Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain,
helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta
syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut
panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori
aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin
ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä
itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista
tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli
sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella,
että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat
kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita,
varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää
sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui
vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti
tasa-arvoisuuteen.
Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen
tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan
osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä _la régencesta_ Pompadourin
aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli
Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun
maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko
miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin
nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun
rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan
aikana -- lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon
silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman
pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki --
pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran
kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten
rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen
myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja
vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin
osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti
pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota
vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli
melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.
Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se
parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten
näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties
käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin,
vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista
astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia
rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu
kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa.
Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa
omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät
kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli
aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä
harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen
ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään
juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota
osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on
viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli
siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti
levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko
maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin
vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus
näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole
aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.
Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita
verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden.
Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen
saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä
ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin
kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin
painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista,
että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä
tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin
suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja
kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan
omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?
Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä
tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien
kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten
sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi
heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa,
keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli
suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui
nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar,
joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen
erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan
arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.
Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti,
jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman
edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston
miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.
Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi
loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan
tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen
tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä
ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien
kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin.
Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin
juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi
todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä.
Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana
tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.
Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin
valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar
hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä
kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:
-- Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?
-- Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko
maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. -- Johonkin
on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla
abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin
Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.
-- Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?
-- Ei muuta ... kuin teidän läheisyytenne!
Eeva hymyili halveksivasti. -- Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta
voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.
-- Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.
-- Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä
voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin
valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko
se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin
laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään
ranskalaiselta.
Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen
silmistään loisti neroa ja tulta.
-- Mademoiselle -- sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä --
vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin
en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne.
Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.
-- Kuollako? Ja minkä tähden?
-- Kunnian ja muiston tähden?
-- Kreivi -- jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan --
en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä
pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin
kuolemiseen.
-- Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden
kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi
rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.
-- Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja
ylevästi ... elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja
sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on
kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä
kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen
toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun
elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita,
yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen
todistettava koko olemassaolollaan.
Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan.
Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut
maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain
pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen
joutilaan hetken?
-- Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa
Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa
hansikastaan vasempaan käteensä -- mitä vaaditte minulta?
-- Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana
sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole
ranskalainen.
-- Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?
-- Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig
XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin
Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.
-- Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta
silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti
Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja
kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli
peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen
poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen
väärin.
-- Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole
enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette
voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella.
Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut
sodassa haavoittumattomaksi.
-- Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva
Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja
"vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan
pakoon.
-- Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä
ammun kuulan otsaani.
-- Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se
onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.
Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää
häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei
sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt
huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen
keskustelu ranskalaisen kanssa.
-- Minun nuorena ollessani -- kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka
mies _ei_ ollut päässyt pormestariksi -- ei kukaan äiti olisi sallinut
tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän
ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja
siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?
-- Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa
Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter,
joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.
-- Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa,
ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori
Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty
poloneesiin.
-- Äiti! -- kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle -- Eevasta
puhutaan pahaa.
-- Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien
kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi.
Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos
nähtäisiin minun häntä varoittavan.
Anna meni Eevan luo ja sanoi:
-- Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.
Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli
sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat
tanssista.
-- Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.
-- Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä
sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi
kohtaan.
-- Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.
-- Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?
-- Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä
pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä ... mutta anna minun nyt
tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.
Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä
mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä
hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista
uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset
seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka
paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana _tapana_
sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi
rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri
aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on
luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita
Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret
tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat
vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa
seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei
mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä
tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen
sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön
ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän
kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö,
joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on
pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi
ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin
liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren
ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä
maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen
huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.
Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun
valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi
ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen
tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.
Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten
painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki
arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen
säkeistö:
Un coeur blessé d'une légère atteinte
pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte
et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.
Eve, -- je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]
Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin
sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea
samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti,
että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.
Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:
När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,
Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]
Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi,
että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei
luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän
ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän
ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta
katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se
oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän
paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut
tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle
sivutuloja.
-- Hän ei näy kainostelevan _billet-doux'ejansa_, tuo tyttö! virkkoi
ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.
-- Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli
jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.
-- Tuota ... mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen
tyttö?... Perkelin vai Pertta... Hän nauttii rakkaudentunnustuksia
niinkuin muut syövät ostereita.
Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo
sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin,
tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti
Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi,
missä tuo kohtaus tapahtui.
-- Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni
tämän kelpo herran kurittaminen.
-- Hyvitystä! huudahti luutnantti.
-- Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan
koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.
Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti
asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä
kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin -- upseerien mielestä
lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti -- erotettavaksi
vuoden ajaksi yliopistosta.
Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta
syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin
huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen,
joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä
oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa
oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman
puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi.
Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas
kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi
hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin
tanssiaisiin...
Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.
Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra
Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:
-- Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme
palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!
Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja,
sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan
nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle
kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän.
Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin,
jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen
tietoa pikasanoman sisällyksestä.
Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull
vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen
viserryksen vaiettua metsikössä.
-- Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo _ei
mitään_ sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan
merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli _jotain_. -- Ei se ole
mitään ... vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta
joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.
Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka
neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta
joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän
hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin
lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka
olivat pitkiä kuin aidanseipäät.
-- Sanokaa toki Herran tähden -- huusivat tämän tungoksen takaa
pelokkaimmat rouvat -- marssivatko venäläiset jo Turkuun?
-- Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän
urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. --
Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me
olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt
pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja
kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin
rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto.
Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme
uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!
Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet
juoda.
-- Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa
olevat Myssyt.
-- Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.
Maaherra oli vaiti.
-- Hän on kaatunut! huudahti joku.
-- Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.
-- Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.
-- Vain vankina! kaikui taaskin.
-- Rehellinen, uljas Wrangel!
-- Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan.
Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt
vihollisen selkään.
-- Missä on pikaviestin tuoja?
Hänet oli jo lähetetty pois.
-- Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?
-- Kaikki on hukassa.
-- Voi niitä kirottuja Hattuja!
-- Hirteen maankavaltajat!
-- Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!
-- Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.
-- Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?
-- Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne
taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen
penikulman päässä sotatantereelta.
-- Täällä ei komenna kukaan.
-- Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!
-- Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!
Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi,
ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet
sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän
esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja
hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli
edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.
Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa
huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja
kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut
vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta,
muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi.
Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan;
Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko
Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä
kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton
sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!
Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä
toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli,
ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri
mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan
pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo
ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin
sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti
sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä
haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen
kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat
ja suuret voimat hävittävät itsensä.