Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua
synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt
iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja
laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia,
mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat
veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat
torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen
omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi
voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin
vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat.
Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti
toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan
huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja
onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.
Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa,
niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka
koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei
ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä
mullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita,
syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä,
jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka
olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä,
jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta
maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti
näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri
Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri
paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä
kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin
kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin
isänmaallinen tunnussana.
Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies
Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias
ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun
hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli
lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta
sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana
toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä
muuttua yleiseksi käsikähmäksi...
Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen.
Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua
välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana
yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi
kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen
harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja
kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä
taukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin
kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.
Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi
väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä
oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä
papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei
ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan
vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä
tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti;
ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin
olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti
vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas,
syvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät
suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus.
Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet
hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella
ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään
hävisi näkyvistä.
-- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli
laivarannassa.
-- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.
-- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät
häntä?
-- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi
rajasuutari ylhäisen halveksivasti.
Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi
pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan
diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.
-- Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan.
Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain
itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa,
saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin
tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.
Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat
huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka
heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli
pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.
Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että
diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.
Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi
useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien
majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista
hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita
mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat
saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja,
rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut,
ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä,
mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan
vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten
sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä
hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa
vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu
keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä
sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen
kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi
toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä
usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti
muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa,
hehkuvaksi ennustukseksi.
Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia
yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran
huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja
kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa
vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa
kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki
sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella
kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain
kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi
pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä
ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä
Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren..."
Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23
vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi,
laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun
tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa
uskossa ja lopetti -- mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta --
tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin
valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta
ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja
eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä
katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus,
rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli
kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan
suloisin lapsentarina -- tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian
kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle,
mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka
ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli -- se ajatus ihastutti ja
valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan.
Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä
hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä
sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa
kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja
pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan
rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja
täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.
Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan,
jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen
Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki
toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo --
Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.
Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden
avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa
olevalle _Laimin_ (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa
kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli
aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu
keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui
vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina
Elg -- sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen
lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä
vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet
orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli
suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt,
jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen
tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan
sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan
ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi -- sisar oli ollut hänen
äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut
nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut
maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei
ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta
veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun
hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli
naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä
sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää,
mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää
veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen
tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan
hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti,
mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana
omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja
ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.
Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä
innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään
seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta.
Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa
saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä
kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus
omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista
intohimoa... Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan,
joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti -- tai ainakin luuli
rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.
Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille.
Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja
äidillistä huolenpitoa... Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein
olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin
yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli
tukenut.
-- Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on
viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin
paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.
-- Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet
kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon,
vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa
muistutusta.
-- Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi
kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.
-- Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt
sota.
-- Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä
jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja
jo taas alkaa verenvuodatus.
-- Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi
diakoni, seuraten sisartaan tupaan. -- Kuinka lapset voivat?
-- Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen
variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat
makeasti.
-- Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä,
kuka siinä on?
-- Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän
hän tahtonee näin myöhään illalla?
-- Pyydä häntä meille illalliselle!
Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta
huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen
sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli
samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.
Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean
valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava
öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä
vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.
-- No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet
niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti
raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että
poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako
jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis
kuulemaan.
-- Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen
talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin
tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.
-- Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja
juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa
vain sanottavanne; ei minua nukuta.
-- Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti
nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta
kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka
hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa
kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle
ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua
yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka
olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen
kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan
lohdutuksekseni ja kehoituksekseni...
-- Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut
teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin
sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi
palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin
hän kohta ottaa koko käden...
-- Voi arvoisa maisteri -- antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi,
niinkuin ennen olen tottunut! -- niinhän minun laitani on kuin te
sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta
ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia,
joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan
valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti,
jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia
on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli
paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui ... mutta
nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta
seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan
profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät...
-- Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen!
keskeytti diakoni ankarasti. -- Semmoiset parannusharjoitukset on
perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion
sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.
-- Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten
ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan
pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani
rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli
silloin tuskin seitsemänkään iässä...
Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli
kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan
tuli kasvoille huomattava kalpeus.
-- Hän tuli minun luokseni -- jatkoi Vappu huomaten punastumisen -- hän
tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua
leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä
täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen
puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran
kummallisen juovan...
-- Joko taas latelette ennustuksianne?
-- Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti,
sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa!
Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt
tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin
juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt
enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän
tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin
ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja
kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä
minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä
omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne
muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää
onnenlahjoista...
-- No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole
parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä,
että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta
kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa
sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien
eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen
oikeudenmukaisuuteen?
-- Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut
kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö
Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään
olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.
-- Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta
varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän
viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.
-- Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota
kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt
loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin
alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista ... niin,
yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä
ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä
luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa
kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi,
se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä
tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova
vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla
ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu
_jokin_, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä
suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta
niin suuresti... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka
Jumala otti minulta... Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä
merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni ... kaikkein
rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se
paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä
se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta
meidän täytyy pelastaa hänet ... rakas, hyvä maisteri, lyökää minua,
pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin,
saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa
pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta
merestä!
-- Vappu -- sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään -- uskotteko minun
tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?
-- Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut
kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle
osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta
tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla
Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle
kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt
tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään
teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!
-- Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa
myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te
itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te
heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän
sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan
sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te
kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä
teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa,
mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä -- totuus,
että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.
-- No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä
siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain
pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä
vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku
enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne
mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa.
Mutta hän ... hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa
silmissään ... hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie ... hänet
täytyy teidän pelastaa, maisteri ... te, joka olette pelastanut niin
monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!
-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman
kärsimättömästi.
Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen
ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.
-- Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta
teeskennellen.
-- En, oli lyhyt vastaus.
-- Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen
jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa
salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken,
mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että
hän rakastaa teitä...
Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli
vaiti.
-- Hänen iässään -- jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta --
on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään,
ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä
ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta
jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa
tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan
nöyräksi ja hyväksi!
Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli
poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa.
Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä
noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!
Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään,
tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:
-- Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on
ainoa keino pelastaa kaksi sielua ... hänen sielunsa ja minun.
Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan.
Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi
hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden
loisteen.
-- Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa
miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on
inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että
nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette,
voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla
silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin
olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte
minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin
olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää
muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla
tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän
rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on
antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin
hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen
tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa
omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin
hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa
myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä
kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä
uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu,
joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden
arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te
taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa
Jumalan sanaan!
Vappu lähti ... ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan
pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun
valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä
kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi
itsekseen:
-- Ei hän kieltäytynytkään!