Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien
aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme
saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän
rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista
ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat,
ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja
onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten.
Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot
voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat... Jo tarttuu se
taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan,
arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu
sen lehtien alta loistava käärme...
Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä
kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen
kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden,
että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana.
Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken
punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja
oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla,
ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi
sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa,
jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä
harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman
pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät
sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva,
lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää.
Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja
mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn
manaukselta...
-- ... Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet?
Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut,
sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi,
myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää,
joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut
liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi
sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana
aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua,
lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta,
kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään
merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?
-- ... Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä
syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit,
kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta.
Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi
äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja
nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit
raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?
-- ... Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet!
Minä mahtava manaan teitä... Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun
neitsyt Maarian polvilta ... minun kädessäni te olette ... orjia te
olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja
vieritän päällenne Kipuvuoren... Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö
vieläkään tottele?
Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja
hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes
vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi
etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän
tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman
suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon
tuulenhenkäyksen...
-- Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa
tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat ... ne eivät enää ole
penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun
kaikki muu häviää!
Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista
vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua
haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika
katosivat majaan.
Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin
rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.
Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan
vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että
Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut
käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen
entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta
ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt
aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa
pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt
Vapun asuntoa -- se oli toisella puolella saarta -- ja toivoi ehtivänsä
sieltä takaisin illalliselle.
-- Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt
osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin
saattoi.
-- Aion kyllä, vastasi Eeva.
-- Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.
Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki.
Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi
raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle.
Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan
viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja
sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta
turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun
vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi
eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa
katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi
mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän
enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa
helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli
löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei
ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin
näkyi ranta ja meri puiden välitse.
Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi
silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla,
kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin
Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka
muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.
Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea,
jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli
puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä
vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja
helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös
vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.
-- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?
Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen
akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi,
lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen
vaatteitaan.
-- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno
olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen
mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta
se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen
kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis?
Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.
Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen
miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan
ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan
mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.
-- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista
vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin
Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun
hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä
mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen,
nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai
viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä
merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun
kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan,
mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta
aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan.
Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian
palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä
soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan
kuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat.
Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä:
ensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten
verta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin,
niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja
maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin
huippuun asti...
Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että
kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä
lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen
häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta
sieltä kuului tuttu ääni huutavan:
-- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?
Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta
tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan
katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun
kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä
mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn
sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle
korvaan:
-- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!
Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen
eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
-- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. --
Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja
kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko
minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni?
Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia.
Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni
poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen
lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää
tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa
näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten
kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on
kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää
tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan
kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.
Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha
ystävä asuu.
-- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole
siitä puhunut minulle!
-- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle
kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu,
hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui
katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy
nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä
kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan
ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista,
jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.
-- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon
sinusta.
-- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus
raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä
sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin
luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen
täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun
silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja
olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin
sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?
-- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista
lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten
lopulta ala uskoa uniin.
-- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään
usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he
pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa
10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät
valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää.
Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä.
Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien
välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy
perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä
rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä
ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa
hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me
olemme vajavaisia olentoja.
-- Mitä näit sitten unessa, Vappu?
-- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän
minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.
-- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.
-- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät
aivan kuin sadun prinsessa.
-- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka
päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo
muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko
vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän
osti juuri palttinaa Naantalista.
-- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran
oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?
-- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.
-- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että
seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko
metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?
-- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä;
isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein
hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.
-- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia,
neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?
-- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi
ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai
oikeat talvirukkaset.
-- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku
tylleröinen?
-- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.
-- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit
rippikoulunkin?
-- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.
-- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ...
eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies;
mikset ota _häntä_?
-- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.
-- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta
kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki
parkaa?
-- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian
haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty
professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.
-- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai
onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä
koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja
tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.
Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen
hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi
nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen
kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen
ainoa uskottunsa.
-- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli
kaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin
tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin
Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin
suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte
ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä
olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut
Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!
-- No mikset sitten sano niin?
-- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä
maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä,
enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla
onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan
sinua taistelemaan sen puolesta...
-- No, sano sitten! Mikset sano sitä?
-- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan.
Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti,
miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin
kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä
et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen,
sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä
kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä
ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä
auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä
mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei
koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli
ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja
se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän
sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja
tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä!
Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan
minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua,
minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin
kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut
itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta
täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse
sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi!
-- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin
tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni
heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä
onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä
minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?
Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi
valkeaan ja sanoi:
-- Sen olet perinyt isältäsi.
-- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?
-- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan
olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo
päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta
kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi,
pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava,
kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet
perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan
äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme
veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko
nähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?
Eeva oli vaiti.
-- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano
minulle suoraan?
-- Älä kysy sitä!
-- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri
ja ... nuori, kaunis mies...
-- Tarkoitatko Regnier'tä?
-- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia
ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä
nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava
tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo
amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa
oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä
sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.
-- Vicomte hän on.
-- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?
-- Ei minulla ole mitään vastaamista.
-- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle
kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on
laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä,
mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä,
siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"... Olkoonpa niin. Mutta
kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan
takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt
kuulla, mitä unta olen nähnyt?
-- Niin kerropas.
-- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin
tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot
soida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana
hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...
-- Minä olin kuollut, eikö niin?
-- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli
hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos
olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin,
että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin
taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti
minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti
ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä
vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla
ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima
myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin
pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se
merkinnee.
-- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun
vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä?
Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa
kummittelevat mielessäsi yön unissa?
Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko
raukeni hiilloshehkuun.
-- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä
palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani
pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun
polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla
ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit
kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme
suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin
helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden
välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on
kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina
helmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä,
kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa
kertoa tyhmiä unia lapsille?
Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään
kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt
entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.
-- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti
oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä
unien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt
pojan ... mikä hänen nimensä on?
-- Sammu.
-- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on
hyvin levoton minusta.
-- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista;
saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku
lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu
milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän
se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista
olla?
-- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.
-- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse.
Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana
tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe.
Yhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin,
antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä
sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei
ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee
kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota
Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.
-- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin,
että minä en _voi_.
-- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi
ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen
lumota itseäsi.
-- Lumotako? Ei, ole huoleti!
-- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka
erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota
ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene
naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!
Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin
kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin
hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa
vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden
iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen
tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä
tulevan syliin.
Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä,
revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja
havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli
samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein
kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.
-- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva
teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin
ettet sinä etsisi minua?
-- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin
kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.
-- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti
kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes
voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä
puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme
takaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein
rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa!
Kyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen
ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.
-- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi
Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.
Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien
jälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan
ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli
valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.
Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut
vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.
-- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin
pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa
ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen,
ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri
niin pitää käydä.
Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen
lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.
-- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä
muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa.
Minun täytyy lähteä diakonin luo...