Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on
oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon
kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa
vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys,
siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen
Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli
koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren
tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari
kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä
näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri
heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden
lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin,
joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan
piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko
tenhovoimalla.
Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä
sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka
tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen
tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin
muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta
myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan
ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella
ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta
komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien
tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi
siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän
siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten
huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan
hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.
Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja.
Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli
tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että
puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle
avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka.
Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan
edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n
muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine
pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät
helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan
huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti
katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin
uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka
olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen
huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku
tykiksi.
Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi
vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli
helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä
kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä
rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja
terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti
sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja
panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat
hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten,
mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.
Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia
siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo
turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle
rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden
sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät
olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan
pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he
tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana.
Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan.
Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle
noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä
aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta
matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui
suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän
rasittavaksi kuin ilman paino.
Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski
Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun
ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää.
Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset
taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs
pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen
nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen,
neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista
arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin
vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa
1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää
vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat
valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella
kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun
kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä
luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä
paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja
muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla
yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa,
pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen
nimipäivänään.
Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä
ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi,
joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän
oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle
Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran,
joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.
-- No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan
mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla
kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään
nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.
-- Älä minua syytä -- sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle
käsivartensa -- ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar,
ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?
-- Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar
Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse
keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt
kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea
tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä
porsliinia ja laseja?
-- No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys,
sisar... On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman
äidin koko Turussa.
-- Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva...
-- No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se
juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti
Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa
Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin
minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko
salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi!
Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.
-- Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva ... hän ei muuta ajattele
kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta
tuleekaan?
-- Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin.
Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut
vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen
muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta
täyttää kahdeksannentoista vuotensa ... että hän jo aikoja sitten on
lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona ... että hän puhuu saksaa
melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni ... että hän on lukenut ranskaa
ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla -- että hän on
lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa -- että hän voi valita maan
parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut
kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta,
joka on puolihulluna... Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva
vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.
-- Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja
onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut
ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No,
en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä,
sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen ... olet
huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan,
sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle
kalleimpia pitsejä Raumalta... Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan
sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin
suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä...
-- Kiitos ylistelyistä -- sanoi iloinen ystävätär nauraen -- kun, kuten
Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär,
saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan
ihan palavissasi, sisar... Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!
Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta
kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle
onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa
tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä
kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan
kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli
viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin
tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja
puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät
sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen
eloisuutta ja kauneutta.
-- Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt,
juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.
-- Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta
tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin
oman Turun.
-- Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen
vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne,
ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä
vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana
maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta
puhkesi katsojain huulilta.
-- Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro
raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.
-- Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi
klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.
-- Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki
Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.
-- Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun
kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun
myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut
niin harvinaista kuin nykyjään.
Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen
kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri
sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren
tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon
viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen
jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren
ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.
-- _Quid spectant_? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.
Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja
kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta -- sillä hän se oli -- ja
vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu
ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:
-- _Domine professor_, Eeva Merthen se on.
Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi
tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen,
jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa
olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli
tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta
muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä
ja antoi lausuntonsa:
-- _Mehercle, dryas!_ Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan
_emanatio maniumia_, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on
sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain
kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja
hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska
suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä
asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai
goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner ... mutta
mikä poikaa vaivaa?... _Alane! Alane!_
Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka
nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan
hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren
kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla
verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli
kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota
hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja
eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan
kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa
tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut
pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä
välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi
heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä
neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän
kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain
pikajuoksijain voittamisesta.
Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta
ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin
perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan
lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän
tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi
hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli
rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota
oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara
näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi
silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää
auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa
taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman
ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli
vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin
auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana
repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten,
tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut
kyynel.
Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia
tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka
suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä
kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta
kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden
piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja
yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli
kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin,
ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen,
vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten
kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka
esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen
maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa
tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama
äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi
vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden
leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho
läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat
hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty
taapäin -- muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden
yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta
säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli
täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos
Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän
muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja
vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän
tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.
Tarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia
huomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää,
mutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille
ilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui;
toinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista
täyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien
alaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli
ikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle
nyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä
ylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä,
kuten Aurora Königsmarkillakin -- ja molempia katselivat sekä narrit
että viisaat siksi kunnes sokaistuivat.
Nuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja
kun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen
syöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän
voitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman
askelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan
ja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin
häntä puhutellessa.
-- Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja
mietitty puheensa.
-- Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö
sointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.
Alanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt
niin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään
käsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman
latinansa.
Hänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät
esiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä
sukkelimman kielen, huudahti:
-- Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin
kuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa?
Sanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta
paimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää
kadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?
-- Neiti Eeva -- sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi
kauppias -- arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet
teitä päivälliselle.
-- Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole
kuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin
äänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.
Kaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet.
Vienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva
priki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli
monella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja.
Maltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.
Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi
kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä
alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa.
Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu
nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty
sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja
etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.
Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä.
Turhaan. Notarius -- tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka
-- jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias,
ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti
jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle
ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.
-- Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä
ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta
vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin _secunda_-luokan poika...
Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma
kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani
ja samalla suojella häntä...
Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä
ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä
lähenevän prikin keulan ohitse.
-- Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus
miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.
Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta
kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni
etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja
savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin
tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei
iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu
kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta
takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä.
Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet,
sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy
kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut
elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?
Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi
päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja
tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin
kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain
pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja
suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja
kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka
herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin
eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä,
tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja
kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa?
Tuhassa paistettuja perunoita.
Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä
harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä
tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat
vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo
kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista
ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan
moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian
kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin
pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään
silkkimatoja.
Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen
vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut
talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä
Etelä-Suomessa; sotamiehet -- sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä
-- olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta.
Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme
pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura
ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi
kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella
vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen
tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta,
kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon
rukiinsadon sattuessa.
Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien
Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär
Anna Helena Merthen.
-- _Tibi, Helena_, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit
Paristasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi
kipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut
kuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla
päätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin
esiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.
-- _Tibi, Paris!_ toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen
professorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun.
Korkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa
elantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän
ryhtyi -- kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä
hetkenä -- ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia -- eikä
koskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi
voinut vastustaa semmoista ristitytärtä?
-- _Tibi, Hebe_, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi
ihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt
kahteenkymmeneen vuoteen.
Ateria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin,
pikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä
aimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien
puiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa
vuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä
yövieraita varten.
Nuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä
läheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä
torventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin
paimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä
liehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat
taluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka
eivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät
kaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka
olivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he
lauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:
Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.:
He kertoa lemmen voimasta voi. :.:
Ruiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka
leveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät,
hypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:
-- Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja
Merkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni.
Ettekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar
ja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon
saarta?
Kun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:
-- Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi,
lohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut
huomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja
miellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista
henkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja
anteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen
hovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan
paimentyttöjen lehtoon.
Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä
suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari
alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin
kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa
rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja
jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan,
joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden
ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:
Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi,
miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi
kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella
lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista!
Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii,
niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii,
miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena
Vuossadat eläköön kuin paratiisissa!
Ja elon iltana -- kun saapuu kuolo vieno
kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon --
niin suku taajana kuin metsä Ruissalon
nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]
Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat
ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki
asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari,
vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:
Nuorukainen tanssiin ennättää
ja nostaa hattuansa,
hän suuria, pieniä tervehtää,
suloneitoja mieluisimmin.
Neitosia käteen tarttuen
hän lausuu luottavasti:
ja sin' oot mun ja min' oon sun
tään leikin loppuun asti.
Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.
Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista,
pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti
vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin
jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus
vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa
kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat
vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.
Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä
varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt
käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin
uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa
pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin
ruvettiin leskisille.
-- Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.
Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä
herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään.
Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti
sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän
olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.
Tuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi
taivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin
tupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden
aikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli
tosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin
luuli olevansa valtiomies.
Keskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri
Gyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa.
Kerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että
he olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin.
Mathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli
suomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies,
joka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään
salaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja
sota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset
oppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli
yhtä paljon kummallakin puolella.
-- Mitä uutta valtiopäiviltä?
-- Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä
salaisimmassa.
-- Eikö Merthen ole salaisimmassa?
-- Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.
-- Hyvät herrat -- virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja
turkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon -- ei saa riistää
kauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.
-- Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy
pisteliäästi.
-- Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.
-- Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla
syötyä.
-- No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti
tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja
sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.
-- Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka
kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen
säännölliset, huulet vienossa hymyssä. -- Veli Ahlström ei tyydykään
vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja
sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä
meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.
-- Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin
nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena
puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole
koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee
salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin
kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta
hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse
pyydämme.
-- Lupauksillako? Niin tietysti.
-- Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä
kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä
edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin
aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.
-- Entä sitten?
-- No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää.
Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen
oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä
sieltä.
-- Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet
valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään
maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen
Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja
upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme
olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän
huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään
aavistusta.
-- Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat -- keskeytti neuvosmies Wechter,
hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 --
tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on
nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko
koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole
kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän
sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista!
Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?
-- Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän
varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina,
milloin puhuu päänsä pölkylle.
-- Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?
Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?
Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala
siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!
-- Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella
kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel,
hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.
-- Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen,
Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn
neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia
housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia
vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että
suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.
-- Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen.
-- Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun.
Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se
on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto
tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä
nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki
sodantoitottajat!
Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon
mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide.
Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen?
Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa
ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui
kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin
vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa
oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.
Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja
Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma,
elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat
heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti
taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.
Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa
vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä,
ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa
kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä
saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle
kirjeen.
-- Kuka sinut lähetti?
-- Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan,
että asia on hyvin tärkeä.
Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia
Tukholmasta.
-- Niin -- sanoi Wechter yhä iloisempana -- hyviä uutisia! Kirje näkyy
olevan veli Mertheniltä.
Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka
nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin
purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli
puhaltanut navakka lounastuuli.
Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui
kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta
hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.
-- Äiti -- sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen --
onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?
Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.
-- Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon
heidät. Amen.
Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin
menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen
uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini
räiskähti lähinnä seisovien päälle.
-- Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.
-- Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja
kuului:
Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.
Kunnioitettu Veli!
Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun,
kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun
Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että
Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla,
registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on
julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan.
Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan,
Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.
Kunnioitetun Veljen
kuuliainen ja nöyrä palvelija
_Carl Merthen_.
Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo
oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista
vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä
käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan
ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.
Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus
otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä
tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli
taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen
kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli
menestyksestä?
Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä
tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä
laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi
se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan
kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko
loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei
edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen.
Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa
väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan
mielipidettä.
-- Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys,
jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon
alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.
-- Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien
kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!
-- He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.
-- Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.
-- Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]
-- On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.
-- Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt
tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!
-- Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan
_säätyjä_ vastaan?
-- Valtakunnan _hampaitako_?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä
vertaa koirankitaan.
Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin
luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta;
mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö
kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä
juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.
-- Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella
mitä haluan.
-- Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi
moni lasiin tarttuen.
-- Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!
Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja
salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen.
Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade
alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti
yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.
Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan.
Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin
leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja
sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha
alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen
muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden
raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen
hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:
-- Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa
kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.
Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin
veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin
kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon
rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan,
vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin
yli koko lattian.
-- Missä Eeva on?
Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.