Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet
makuukamarin turviin -- neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan
tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö -- ja siellä heitä kestittiin
teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman
valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin
hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi
survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki
hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin
äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden
varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli
täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun
teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi
kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli
tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai
viidennen haudeveden voiman.
Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin
oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin,
olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin
edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä
ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista
taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin
lapsiakin.
Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja
kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen
esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä
pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja
näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta
jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja
siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta
käsivarrellaan.
Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva,
Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli
kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt
rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut
nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin
hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet
olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja
hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja
tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle
näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään
viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli
vilkas kuin kissanpoikanen.
Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä
tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se
velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren
Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:
-- Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?
-- Tiedän, sanoi tyttö.
-- No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni
taskussa?
Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin
timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.
-- Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta
kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen
nenäliinaan.
Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi
houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi
sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.
-- Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa
hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.
-- Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti
arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan
kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt
antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.
-- Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui
puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen
kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.
-- Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen
harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna,
joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia
juoruja.
-- Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi
laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne
vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli
ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.
Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli
taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.
-- Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti
asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.
-- Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen
aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava
kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva ...
ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?
-- Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien
sormillaan. -- Isä ... setä Heldt ... maisteri Elg ... ja Iisakki...
-- Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme
liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?
-- Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua
kelkassaan jokimäelle...
-- No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas
tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena,
nimittäin isäsi.
-- Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar,
ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva
hymyillen.
-- Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.
-- Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi
laamanninleski.
-- Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui
puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi
hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli
vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa
kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.
-- Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä,
uskotteko?
Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle
rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen
isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut
käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka
oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee
perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi
ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli
hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.
-- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.
-- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi
hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla
esiliinallaan.
-- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän
pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin
siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas
nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.
-- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin
käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee
hyvin rikkaaksi.
-- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala
hänelle suo.
-- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen
laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin;
sellaistahan näkee joka päivä.
-- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt
Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä
aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen
nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin
kukaan muu tässä maassa...
Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut
ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen
tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.
-- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli
pienokaista.
-- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen
tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...
-- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin
ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.
-- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä
näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma:
kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin
tämä lapsi.
Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan
henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän
ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien
miespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen,
luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten
kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä
näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen,
katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin
korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.
-- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna
-- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi
haudalla!
Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja
muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä
sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän
kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä
kummi häneltä pyytää.
-- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää
vierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella
kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi
sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin
sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden
esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä.
Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.
-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole
sanottu.
-- Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?
-- Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa
Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja
onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa;
mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä,
ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai
yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin
yhdeksännentoista.
Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat,
ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.
-- Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti
laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään
värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja
haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää
yhdeksäntoista vuotta. Se on ... katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä
syyskuuta 1723?
-- Niin.
-- Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.
-- Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään
vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin
tahtoo?
-- Mitä Vappu sanoo?
-- Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus
kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu.
Rakas lapsukaiseni!... Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen
pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta
vaaralta.
-- Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä
värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos
isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa,
hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen
tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar
Björkegren, hänen hyvä kumminsa...
Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään,
suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:
-- Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään
merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen
annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi.
Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei
ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin,
älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin?
Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin
runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?
-- Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään
esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä
siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita
ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja
tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut
kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut
niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä
esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki
puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta
käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan
jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.
Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään,
istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt
pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän
veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.
-- Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.
Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään
kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.
-- Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki
Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni
otti tänne pannakseen hänet kouluun.
-- Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25
-- Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!... Lapsi laskettelee
sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti
anteeksi pyytäen.
-- Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda
meitäkään!
Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin
tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen
huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko
hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.
* * * * *
Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin
valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon
kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa
tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta
hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä
veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli
paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun
kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin
turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän
romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui
rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui
seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.