Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti
isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha
roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri
Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja;
presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen
paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria
johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon
valtioasioissa.
Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin,
vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja
rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli
niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten
aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden
päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.
Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli
hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim
Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti
Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen
Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla
miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka,
mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli
uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta,
joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni
Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja
kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen
säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten
kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.
Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori,
saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko
liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki
oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein
pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain"
tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.
Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa
tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja
uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen
maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin
tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi
toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies
Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen
neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin
ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen
tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja
siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut
tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta
hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt
saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin
pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta
neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja,
vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien
tuhkaa.
Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori
mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten
mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle
hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti
sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli
neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä
kysymyksistä.
Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin
viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat
sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden
vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski
Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa
käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.
Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken
tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman
ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi
aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että
jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen
tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut
siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt
oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen
osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän
tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?
Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa
päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli
huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan
tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes
pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin
syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja
presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa
oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin,
niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa
nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin
verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä
työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee
semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa
lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin
tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis
noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden
osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.
Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa,
mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli
kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello
kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei
ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä,
mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä
hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.
Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld,
asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot,
tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan
tekijä, professori Daniel Juslenius -- Suomen ainoa lakitieteen
professori Samuel Schultén -- Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring --
maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen _rector magnificus_,
professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen
taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta -- kuuluisa latinantaitaja,
professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja
siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten
ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat
kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin
herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska
hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden
toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin
perheen kaukainen sukulainen.
Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti
laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei
ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan
ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta
pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin
ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä
yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.
Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne
kaupungin rummuttaja Mikael Kallio -- Kaarle XII:n aikainen invaliidi
Mikku -- oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu
jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten
kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät
jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan
päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat
edelleen saliin.
Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen
sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille
veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja
sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä
nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten
huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa;
se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen ... juoruta.
Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina
kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan
mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain
sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku
Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja
arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi,
ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin
asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili
hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon
kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki
olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai
onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen
seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki
vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä
kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.
Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään
siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta
Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla,
keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla
kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija
Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta
vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan
villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin
tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja
sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva
varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen
suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin
suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen,
arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton
virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta
emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren
annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen
jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä,
hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi
kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta,
joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti
reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja
äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti
puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla ...
ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.
Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun
olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen,
naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka
täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta
tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren
hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin
pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä
nousi, vieraat nousivat ... juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja
viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti
valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän
ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan
hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi -- toivottaen heidän
majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta,
valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi
ja pysyväiseksi menestykseksi...
Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi
harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit
tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut
ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan
onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen
hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu
Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä
valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen -- tuntui kuin olisi
herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun.
Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen
kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen
hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen
kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin
ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt
seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja
kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit
juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty
hurrata eikä eläköötä huutaa ... ja Heldt näki lasinsa lävitse
viehättävän naapurinsa hymyilevän.
Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain
keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin
ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan
juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia
valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin
lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui
Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman
piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa.
Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät,
joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana.
Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan
tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä
tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa
silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa,
että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten
antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan
meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus
varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä,
lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan
koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi
sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä
tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden
paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan,
itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.
Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen
rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642
tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua
lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen
torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja
rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita,
manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan
pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa
mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän
kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä
ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät,
kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin
pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin
harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa
hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun
katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin
kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.