hän oli maannut monta tuntia hiljaa, silmät kiinni, nähtävästi uneen
vaipuneena, jonkatähden Lovisa oli heittäytynyt sohvalle, jos
mahdollista hiukan levätäkseen. Kolmen ajoissa hän jälleen avasi
silmänsä. Huoneessa oli puolipimeää ja harmaassa aamuhämärässä
esiintyivät lähimäiset esineet, jotka hän epäselvästi eroitti, kuin
unikuvat, kuin mielenhoureet, jotka olivat hänen nukahtaessaan
alkaneet. Hän kiinnittää puoleksi sammuneen katseensa erääsen
nojatuoliin sängyn vieressä; hän ei voi nähdä, ei käsittää mikä se on,
ja hän tuijottaa siihen kauan, kauan, -- epäselvästi ja veltosti
mietiskellen missä hän mahtanee olla, mikä tuo esine tuossa lähellä
lienee, joka hiljaa liikkuu sinne tänne harmahtavassa sumussa...
Silloin mielikuvitukset, jotka hän juuri unessa näki, taasen tarttuvat
häneen ja sulavat vähitellen yhteen hiljaa keinuvan tuolin kanssa.
Liike muuttuu hänen mielestään yhä kiivaammaksi ... siinä on pieni
vene, joka kiikkuu sinne tänne, ylös alas, suuressa sumumeressä...
Veneessä istuu poika, hän niin hyvin tietää kuka se on ... hän tuntee
hänet, mutta ei voi muistaa nimeä... Ja nyt hän on myös kuulevinaan
laulua ... se kuuluu järveltä ... sillä on aivan sama tasainen,
levollinen tahti kuin veneen keinumisella ... hän tuntee tuon liikkeen
koko ruumiissaan, hänen sydämmensä ja suonensa tykyttävät samaan
tahtiin ja hänen korvissaan suhajaa kuin keinuvat ilma-aallot... Hän
itsehän siinä veneessä istuu ja keinuu ylös ja alas ... ja sumu hänen
ympärillään taajenee ja laulu heikkenee, ikäänkuin vaipuen kauas
rantaan...
Yhtäkkiä hän huomaa jotakin loistavaa peitteellä aivan kätensä
vieressä. Vene ja poika ja lainehtiva laulu katoavat silmänräpäyksessä
ja hänen mieleensä juolahtaa uusi kuvitelma. Hän ei voi nytkään
käsittää mikä tuo näkemänsä kiiltävä esine on ... hän vain tuntee
omituisen lämpimän halun heräävän eloon, halun, joka tulee hänen
luokseen kuin vanha, tuttava lapsuuden tunne, jonka hän on monta kertaa
ennen tuntenut.. Mutta tällä kertaa se, jota hän haluaa, ei saa päästä
pakenemaan, -- hän ei muista mitä se on, hänen sammuvassa tunnossaan
löytyy vaan jäljellä halu sen perään --- hän ojentaa kätensä koettaen
tarttua kimmeltävään esineesen... Vapisten hänen laihat sormensa
tarttuvat -- tyhjään, pieneen valopilkkuun, jonka yölamppu luo
peitteelle ... mutta hän uskoo että hänellä on jotain kädessä ja hän
ponnistaa kaikki voimansa säilyttääkseen aarretta, jonka hän on
viimeinkin löytänyt, ettei sitä saa, kukaan ottaa häneltä. Hän tuntee
itsensä ihmeellisen onnelliseksi; hän ei enää kykene ajattelemaan, hän
ei voi selvittää mielivaikutuksiaan, hänen sielussaan ei liiku muuta
kuin heikkoja maininkia niistä tunteista ja ajatuksista, jotka hänessä
ennen elivät. Ja tällä hetkellä se on vanha lapsuudentoivo, joka
koneellisesti värähtelee hänessä, ja jonka toteuttaminen tuottaa
hänelle semmoista onnea. Hän luulee, että hänellä on kourassaan
kultakello -- kultakello, jota hän on koko vuoden halunnut, ja jonka
hän olisi saanut jos vaan olisi elännyt kolmanteentoista
syntymäpäiväänsä asti, -- ja toisella kädellään hän nyt rupeaa
hamuamaan ja etsimään suljettujen sormien välistä, ikäänkuin
koetellakseen, onko hänellä todellakin jotakin siellä. Mutta silloin
hän alkaa huomata että hän on erehtynyt. Hän ei voi löytää mitään,
molemmin käsin hän hapuilee väristen peitteellä, hänen sumea katseensa
pyrkii tunkea läpi hämärän hänen edessään, hän on kadottanut jotain,
häneltä on otettu jotain, mitä, hän ei muista, ei ymmärrä mitä, hän
vaan saattaa tuntea surun ja pettymyksen havainnon, joka herää hänessä
ja joka saa hänet päästämään epäselvän, vaikeroivan huudon, joka heti
herättää äidin.
Hän kiiruhtaa vuoteen luo, kumartuu pojan puoleen ja koettaa käsittää
sekavia, katkonaisia sanoja, joita hän sopertaa.
Vaan hän ei ymmärrä hänen sanojaan eikä Yrjö voi selittää mitä hän
tarkoittaa... Tuo äskeinen tunteenkiihotus on vielä enemmän hervaissut
hänen sielunvoimiaan ja sillä aikaa kun hän turhaan koettaa saada
sanotuksi mitä hän tahtoo, häviävät levottomat mielikuvitukset
vähitellen ja hän vaipuu syvään tunnottomuuteen...
Sitten kului aamu ja aamupuolipäivää ilman että hän virkkoi mitään; hän
makasi hiljaa ja tyynesti, eikä häntä enää näyttänyt mielikuvitukset,
ei iloiset eikä suruiset, vaivaavan. Ensimäinen sana, jonka hän sitten
lausui, oli erään pienen tytön nimi, jonka kanssa hän oli leikitellyt
silloin kun hän oli vapaa koulusta ja jouti luvuilta. Hän ei osannut
sanoa nimeä oikein, hän lausui sen takaperin ja nieli puoleksi tavut;
mutta hän kertoi sitä lakkaamatta, kerta kerralta yhä vaikeammasti.
Lovisa ei tietänyt mitä hänen oli tekeminen; he olivat, niinkuin on
tavallista tarttuvien tautien aikana, olleet aivan yksinään, heidän
ystävänsä olivat vieroneet heitä, tuossa katkerassa surussa oli yksin
säälinkin lohdutus heiltä kielletty. Nyt lienee tosin tarttumisen vaara
ohitse, mutta Lovisa ei kuitenkaan tietänyt, uskaltaisiko hän pyytää
pientä tyttöistä tulemaan sinne. Mutta kun pojan kiusallisesti
änkyttävät huudot eivät lakanneet, kirjoitti hän tytön äidille, kertoen
asian laidan, ja pyysi, viimeisenä lemmenosoitteena hänen poika
raukkaansa kohtaan, pientä leikkitoveria tulemaan häntä tervehtimään.
Iltapuoleen pieni tyttö tuli, äitinsä seuraamana. Lovisa oli niin
onnellinen tuosta hyväntahtoisuudesta, ettei hän voinut pidättää
kyyneleitään. Kauheassa tyhjyydessä, jonka murhe ja yksinäisyys oli
kaivanut hänessä, oli rakkauden ja osanoton osoitus kuin lievitystä
hänen murheelleen.
Pieni tyttö vietiin nyt vuoteen luo, mutta Yrjö ei voinut enää tuntea
leikkitoveriaan, joka siinä seisoi äänetönuä ja jäykistyneenä. Ainoa,
jonka hän näytti eroittavan, oli tytön valkoinen huivi, sillä hän
tuijotti yhtämittaa siihen ja hivutteli sitä pari kertaa kädellään.
Hän toisti myös samalla tunnottomalla tavalla hänen nimeään ja vihdoin
sanoi hän pari kertaa perättäin: "Adi" -- pienen tytön nimi oli Ida --
"Adi ... puoloja". Lovisa ymmärsi että hän tahtoi antaa tytölle jotain,
tahtoi, että hänelle tarjottaisiin jotakin, vaikkei hän kyennyt
löytämään oikeata sanaa.
Tämä lapsellisen hyvänsuomisen ilmaus oli hänen viimeisensä, sillä sen
jälkeen hän ei puhunut enää. Ainoa tajun ilmaus, jota viimeisinä
päivinä voi huomata hänessä, oli heikko hapuroiminen kädellä niin pian
kun joku vaalea tai valkoinen esine joutui likelle hänen silmiään.
Mutta viimein katosi tuokin hämäräin, sammuvien havaintojen ilmaus ja
aineellinen kuolemantyö alkoi.
Se oli vaikea ja pitkällinen. Kituneessa, läpikuultavassa ruumiissa
työskentelivät keuhkot ja sydän kuin mätkivät, vankat koneet, jotka
kilvoittelivat saadakseen viimeiseen asti tehdä tehtävänsä. Kaksi
vuorokautta hän makasi rinta taukoamatta kohoten ja laskien
tukahduttavien hengenvetojen työstä; -- ja näiden hengenvetojen ääneen
yhtyi, yhtä säännöllisesti ja väsymättä, epätoivon kysymys, joka alati
kierteli hänen vuodettaan: eikö tuosta loppua tulekkaan, eikö
vapauttaja koskaan saavu?
Lääkäri määräsi nyt, että hänet oli muutettava saliin, suureen,
valoisaan huoneesen, jossa ilmanvaihdos oli parempi ja mahdollisesti
voitaisiin sen kautta tukehduspuuskia lieventää.
Oli kaunis kevätaamu kun hänen sänkynsä nostettiin sinne; kirkas ilma
virtasi sisään ikkunoista ja valaisi tuskastuttavan selvästi keltaiset,
vääntyneet kasvot, kuihtuneen ruumiin, joka vavahteli ja läähötti
kuolevan linnun lailla.
Tunnit kuluivat, armottoman pitkät ja ikäänkuin yhteenahdetun
kärsimyksen painamat. Lovisa oli koko ajan polvillaan vuoteen vieressä,
pojan käsi omiensa välissä, milloin palavaan rukoukseen vaipuneena,
milloin koko olennollaan seuraten jokaista, korisevaa hengenvetoa,
jotka ikäänkuin synnyttivät kai'un hänen povessaan. Erland tuli ja
meni; hän ei saattanut olla yhtä mittaa siellä huoneessa, hänen täytyi
väliin mennä ulos, heittäytyä jollekin sohvalle ja, käsin kiskoen
tukkaansa tai puistellen päänaluista, päästää ankaraa suruansa
valloilleen.
"Minun hyvä, kunnon poikani ... minun rakas lapseni", hän ähki
nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että
sinun noin täytyy kärsiä?..."
Aina väliin häiritsi sairashuoneen hiljaisuutta askeleet ja liikkeet.
Lääkäri, sairaanhoitajatar ja palvelijat tulivat ja menivät siellä;
kaikkien silmät olivat vesikierteillä ja kaikkien huulilla lepäsi sama
synkkä kysymys, joka täytti vanhempain sydämmet: eikö tuosta loppua
tulekkaan?
Mutta päivemmällä taukosi vihdoinkin, ankaran tukehduskohtauksen
jälkeen, koriseva voihkaminen. Oli ikäänkuin syvä, suloinen lepo olisi
äkkiä laskeutunut kuolevan päälle; kasvojen piirteet kävivät
levollisiksi ja lienteiksi ja henkäykset muuttuivat niin vähitellen
tuskin tuntuvaksi liikkeeksi.
Ja kirkkaalla puolipäivähetkellä, kun aurinko, ollen korkeimmillaan,
valoi kuolevan kasvoille vaaleaa hohdetta, kun ulkona kohisi elämän
virta vakavimmillaan, tuli kuolema ja teki hiljaa ja juhlallisesti
taistelusta lopun. Ei kuulunut ääntä huoneessa, ei nyyhkytystä, tuskin
hengen hievahdusta; kaikki seurasivat kunnioituksella hiljaista
vapautustyötä, kaikki kuuntelivat salaperäistä värähtelyä, joka tuntui
täyttävän huoneen, ikäänkuin suhina syvistä, oudoista avaruuksista,
joiden ovet kuolema avasi.
Kun kaikki oli lopussa, kun viimeinen huomaamaton hengenveto oli
ainiaaksi rauennut, tapahtui kuolleessa muutos. Hänen ruumiinsa rupesi
turpoamaan, kuihtuneet kasvot saivat entisen muotonsa, jotakin
muinaisesta, lapsellisesta kauneudesta väikkyi niissä, ja pari tuntia
kuoleman jälkeen hän lepäsi vuoteellaan kuin kaunis, valkonen
marmorikuva, ijäisyyden lepo otsalla ja huulien ympärillä juonne
täydellisintä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hänen kuolemansa oli ikäänkuin
sovintona, unhotuksena viime aikojen säälimättömien kärsimysten
jälkeen.
* * * * *
Raskaana ja synkkänä, kuin ainaisesti harmaa syystaivas, kului aika
hautajaisten jälkeen. Ohitse oli raateleminen murheen haavoissa, joka
aina syntyy ensikerran kohdatessa ystäviä ja tuttavia.
Erland oli taas tarttunut työhönsä; hän toimitti tehtävänsä pankissa
tavallisella tarkkatuntoisuudella, mutta häntä tuskin entisestään
tunsi. Hänen selkänsä oli koukussa, hiukset harmaat, ja jos hän joskus
hymyili, oli tuo hymy viiltävänä vastakohtana synkälle kiillolle hänen
silmissään. Hän ei koskaan itkenyt; hänen kyyneleensä juuri kuin
jäätyivät kovaksi katkeruudeksi, jota keräytyi hänen sydämmeensä ja
joka sitä söi. Kauhea tunne sisällisestä silpomisesta, jota tuntee
lapsia kadottaessa, oli tarttunut häneen niin ankarasti, ettei hän
voinut torjua sitä. Hänestä itsestään oli elämänsä mennyttä; häneltä
oli Yrjön kuoleman kautta otettu tuo voimistava tunne siitä, että kun
me itse kuolemme, me kuitenkin jatkamme elämää meidän lapsissamme.
Tulevaisuuden sidenauha oli katkaistu, sielunsa, hänen mielestään,
ikäänkuin vuoti verta, hänen parhaimmat, syvällisemmät aatteensa, jotka
hän olisi antanut pojalleen, olivat nyt hänen kerallaan menneet
hautaan.
Tuo lohduttoman epätoivon henkäys viipyi myös päivättömän pilven lailla
hänen kodissaan. Erland ei voinut puhua muusta kuin surustaan ja hän
puhui siitä aina tuolla kovalla, kapinallisella katkeruudella, joka ei
tahdo taipua. Joskus hän ei saattanut edes puhuakaan entisyydestä, hän
sulkeutui oman itsensä synkkään äänettömyyteen, jota Lovisa ei
koettanutkaan karkoittaa. Niinpä tapahtui että he surivat itsekukin
erikseen; heidän epätoivonsa kasvoi noin rajuksi, luonnottoman
kiihkeäksi, jota aivan tietämättämme häpeämme näyttää muille, yksin
likimäisiile ystäville.
Niin vähitellen muuttui murhe levollisemmaksi; toivottomat surun
hyrskäykset, jotka ikäänkuin paiskasivat heidät toisistaan erilleen,
asettuivat ja niitä seurasi nöyrtyvä surumielisyys, jossa hr jälleen
yhtyivät. Tyhjyys ja kaipaus, joka täytti joka sopukan ennen niin
iloisessa kodossa, oli juuri kuin tumma tausta, jota vastaan
menneisyyden kirkkaat muistot, jälleen henkiin herätettyinä, ainiaan
liikkuivat. Ja kuta kauemmin aikaa kului, sitä enemmän hälveni kauhea
taudin ja kärsimyksen kuva, jonka he vielä säilyttivät lemmityisestään;
hän alkoi esiytyä heille semmoisena kuin hän oli muinoisina, onnen
päivinä, ja vihdoin olivat kuihtuneet, kalpeat kasvot vaan haikea
unikuva, joka väistyi kukoistavan poikasen tieltä, joka, terveenä ja
raittiina, jälleen eli heidän muistoissaan.
Vallankin Lovisa antautui näiden muinaisuuden muistojen valtaan. Hän
mieluimmin muisteli Yrjöä hänen ensimäisen lapsuutensa aikoina, aivan
pienenä poikana, kun hän makasi vuoteellaan ja luki hänelle
iltarukouksensa, tai kun hän, pienen uskollisen koiran lailla, juoksi
hänen jälessään joka paikkaan. Kun hän joskus öillä oli itkenyt itsensä
nukuksiin, palasivat nuo haaveilut hänen luokseen ihmeellisesti elävien
unten muodossa.
Hän näki unta että pikku poikanen syleili häntä kaulasta, painautui
hänen rintaansa vastaan ja katsoi häneen syvillä, säteilevillä
silmillään, lausuen monta kertaa tavallisella lapsellisella äänen
painolla: "oi, kun minä pidän _sinusta_ mamma, kun minä _pi-d-ä-n_
sinusta!" Ja sitten hän suuteli hänen suutaan, leukaansa,
poskiaan, suuteli häntä suutelemistaan lämpöisillä, tuoksuvilla
lapsenhuulillaan...
Noista suuteloista hän herää. Hän tuntee vielä koko olennossaan
suloiset hyväilyt, hänen povensa on niin täynnä lämpöä, pienet, pehmeät
käsivarret tuntuvat vielä hänen kaulallaan, lapselliset suudelmat
ikäänkuin huokuvat vienoa kukkaistuoksua hänen huulilleen ja onnen
kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin...
Mutta silmänräpäyksessä on tuo unikuva haihtunut; hän tuntee jäistä
vilua sydämessään ja ympärillään, tyhjyys seisoo hänen edessään kuin
kummitus, joka pyyhkäsee pois yksin muistonkin tuosta unesta ja kun hän
tietämättänsä ojentaa käsiään, hän huutaa, hiljaa vaikeroiden: "ei
ketään, jota lemmitseisi ... ei ketään, jota hyväileisi ... ei ketään,
jota saisi rakastaa..."
Ja unettoman yön hetkinä tuo äärettömän kaipuun tunne virtaa tuhansissa
eri vaihteluissa hänen sielussaan. Joskus hän luulee kuolleen tulevan
huoneeseen ja lähestyvän hänen vuodettaan. Tuo kuvitelma on niin elävä,
että hänestä tuntuu aivan mahdottomalta ettei hänen pieni poikansa
seisoisi siinä yöpaidassaan häntä katsellen, niinkuin hän tavallisesti
teki sunnuntaiaamuina kun hän vielä oli pieni ja sai ryömiä äidin
sänkyyn. Kenties hän ei olekkaan kuullut, kenties se on vaan ilkeää
unta... Ja hän avaa silmänsä hitaasti, verkalleen hän ne avaa ja
ojentaa kättä...
Vaan vuoteen vierellä ei seiso ketään, suoja on niin oudon tyhjä ja
iso, ja harmaassa aamupuhteessa hän on kuulevinaan kylmää,
aaveentapaista suhinaa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt siellä ja
toistamiseen ryöstänyt hänen lapsensa...
Joskus on hänen mielestään suru tyyten tauonnut. Hän ei tunne mitään
enää, ei surua eikä kaihoa; hän luulee lepäävänsä hiljan ja
liikkumattomana äärettömässä avaruudessa, joka ympäröi häntä kuin
ijankaikkisen rauhan tunne. Hänen sielunelämänsä pysähtyy, täydellinen
tyhjyys asuu hänessä ja hänen ympärillään, ja tuossa tyhjyydessä
aaltoilee ainoa, tasatahtinen kysymys: "onko mahdollista että hän on
poissa, onko se totta?" Ja hän tuijottaa tuohon kysymykseen
itsepäisellä, tunnottomalla, huolettomalla hämmästyksellä...
Mutta tuon tunnottomuuden jälkeen tekee suru ikäänkuin uuden,
voimakkaan iskun hänessä. Se on koonnut voimia lyhyen levon ajalla, se
kierelee hänen sielussaan, se tarttuu joka hermoon, joka lustoon, hän
nousee istualleen, pusertaa molempia käsiään ohimoille ja kuiskaa
nyyhkien: "niin se on ... niin on ... hän on poissa ... minä en saa
koskaan nähdä häntä ... ei koskaan..."
Siten kuluvat yön hetket, aamu koittaa ja hän nousee ylös. Haaveellinen
poltto haihtuu hänen surustaan ja päivän erilaisissa puuhissa se painuu
hänen sielunsa syvään kuni raskas, kokoon koottu kaihokuorma.
Suvi ja syyskuukaudet kuluivat. Lovisa tunsi joulua ajatellessa
semmoista tuskaa ja vastenmielisyyttä, jota hän tuskin uskalsi
itselleen tunnustaa. Miten he pääsisivät noiden päivien päähän, noiden,
ennen iloisten ja onnellisten, nyt niin synkkien ja sumeisten? Kerran
hän siitä puheli miehelleen ja viittasi arvellen siihen miten he joulua
viettäisivät, mutta hän vaan katsoi häneen vakaasti, melkein uhkaavasti
ja vastasi sitten: "ne päivät ovat meille niinkuin muutkin päivät,
meille ei enää joulu tule, meillä ei ole ketään, jonka kanssa sitä
viettäisimme, ei ketään, jolle saisi antaa..."
Hän ei vastannut mitään näihin sanoihin, jotka ensi hetkellä kuuluivat
hänestä luonnollisilta ja oikeutetuilta. Mutta kun hän sitten myöhemmin
illalla istui yksin ja ajatteli, juontuivat ne myötään hänen mieleensä
ja seuraavana aamuna oli hänen ensimäisenä ajatuksenansa Erlandin
antama vastaus: "meillä ei ole ketään, jolle saisi antaa".
Nämä sanat olivat hänen tietämättänsä tehneet syvän vaikutuksen häneen,
syvemmän kuin mikään muu aina Yrjön kuolemasta asti. Sama lohduton
tyhjyyden tunne, sama välinpitämättömyys kaikista, paitse omaa surua,
joka vallitsi Erlandissa, oli myöskin painanut häntä. Monituisia
kertoja hän oli itsekseen valittanut ettei hänellä enää ollut ketään
lemmittävää, ei ketään, jonka eteen elää. Mutta nyt, kun hän kuuli
toisen lausuvan samoja ajatuksia, nyt koski häneen ahdasmielisyys ja
itsekkäisyys tuollaisessa surussa. Oli ikäänkuin sumu olisi äkkiä
haihtunut hänen silmäinsä edestä ja näköpiiri hänen ympärillään tullut
laajaksi ja suureksi...
"Ei ketään, jota rakastaisi?" Löytyykö todellakin ketään, joka täydellä
syyllä voi sanoa, ettei hänellä ole ketään, jota rakastaisi? Eikö se
vain tule siitä, että itse ollaan tunnottomia eli ei käsitetä rakkauden
tarkoitusta? Eikö tuo valitus ole niiden monien luoma, jotka ovat
luulleet ikävöivänsä rakkautta, vaan ovatkin sen sijaan ikävöineet
_tulla rakastetuiksi_, jotka eivät ole ymmärtäneet että rakkaus on
antamista, ei ottamista? Onko konsanaan inhimillisessä sydämmessä
palanut syvä ja todellinen rakkaus, ilman että se tunne on
vastustamattomalla, aavistavalla voimalla pyrkinyt jonkun esineen luo,
jolle se on antautunut?
Monena päivänä hän lakkaamatta mietiskeli näitä kysymyksiä. Ja samalla
kun hänelle vähitellen selvisi, ettei kukaan ihminen koskaan ole
tuntenut totista ja syvää ikävää rakkauden perään ilman että se ikävä
olisi tullut tyydytetyksi, vaikkapa tosin ei sillä tavalla kun hän itse
oli ajatellut, samalla tuli hänen suruunsa jotain lempeästi sovittavaa,
jotain melkein suloista. Synkkyys ja selittämättömyys katosi siitä; hän
alkoi aavistaa että surulla oli joku tarkoitus, korkea, salattu
tarkoitus, joka aikaa myöten selviäisi hänelle. Tunto Jumalan
rakkaudesta, jonka hänen surunsa ankaruus oli laimentanut, heräsi taas
valtavalla voimalla hänessä, ja samalla kun tuo tunne virtasi häneen,
hänestä tuntui, että elämän arvoitus selvisi, ja suorempana kuin
koskaan ennen hän näki edessään sen tien, jota hänen oli astuminen...
Mutta näistä tunteista ja mietteistä hän ei voinut puhella kenenkään
kanssa, ei edes Erlandinkaan. Ne eivät koskaan puhjenneet sanoiksi, ne
toimivat ja kasvoivat hänen povessaan, niinkuin siemen itää maassa. --
Jouluaaton edellisenä päivänä lepäsi heidän kotonsa yli raskas, pitkien
aikojen kuluessa karttunut epätoivon pilvi. Koko päivällisajan oli
Erland istunut synkkään äänettömyyteen vaipuneena ja heti kun he olivat
juoneet kahvit, hän nousi ylös ja meni huoneesensa, jossa hän viipyi
koko iltapäivän.
Lovisa seisoi hetken ikkunan ääressä ja katseli ylös taivaalle, jolla
tähdet tuikkivat kuin lemmekkäät ijäiset ajatukset; sitten hän puki
kiireesti päälleen ja meni ulos.
Hän riensi kiirein askelin eteenpäin, minne sattui, oikeastaan
tietämättä minne hän aikoi. Niin vähitellen hän joutui pois
liikekaduilta komeine kauppapuoteineen, joiden ikkunoiden takana
ihmisiä kiehui, ensin katsellakseen näytteille pantua tavaraa ja sitten
mennäkseen ostamaan sitä. Siellä oli hiljaisempaa ja pimeämpää hänen
ympärillään; seutu muuttui aivan toisen näköiseksi, rakennukset olivat
ylipäätään pieniä ja vanhanaikuisia, muutamat rappeutuneita, ja
ihmiset, jotka tulivat häntä vastaan, näyttivät köyhiltä tai ainakin
vähempi varaisilla.
Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli kulkenut: hän oli vaan jatkanut
kävelyään, sisällisen halun pakosta päästä pois jyrinästä ja ihmisten
seutuvilla, jota tunnemme silloin kun ajatukset voimakkaasti
työskentelevät meissä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili ympärilleen; hän
huomasi tulleensa niihin kaupungin osiin, joissa pääasiallisesti vaan
köyhiä asuu, jossa ei joulua vietetä muulla tavoin kun kenties muutaman
tunnin nälän ja vilun poissaolon kautta.
Hänen edessään oli suuri, autio tori, jonka rajat katosivat pimeään ja
jonka yli kaareili taivas, korkea ja vapaa. Sanomaton rauhan ja
sopusoinnun tunne hiipi hänen sydämmeensä siinä seisoessa, katse
kiinnitettynä avaraan näkyalaan edessään. Sitä mukaan kun hän oli
kulkenut kauemmaksi ja talot muuttuneet matalammiksi ja kadut
pimeimmiksi ja autioimmiksi, oli taivas sen sijaan ikäänkuin laajennut
ja tähtien loisto käynyt kirkkaammaksi. Siellä ihmiskihinässä ja
häikäisevässä kynttilän valossa hän oli tuskin huomannut kaikkia tähtiä
päänsä päällä; mutta täällä pimeässä ja hiljaisuudessa, täällä hän näki
edessään koko tuon salaperäisen tähtimaailman, joka hänestä nähden
nieli ja kukisti jokaisen ajatuksen, paitsi ainoan: rajattoman, ijäisen
rakkauden aatteen.
Taivaalta hän käänsi silmänsä pieniin, himmeisiin valoihin, jotka
siellä ja täällä kiiluivat tupien ikkunoista, -- ja silloin hän tunsi
äkkiä, ei vain aavistuksena, vaan järkähtämättömänä varmuutena, että
pitkällinen sieluntyö, joka ei vuosikausiin ollut antanut hänelle
sekunniksikaan todellista rauhaa, tässä silmänräpäyksessä viimeinkin
päättyi. Hänen sydämmensä laajeni riemuitsevasta onnesta; hän käsitti,
että hänelle oli koittanut yksi noita ihanoita hetkiä, jolloin joku
elämän totuus ilmaistaan meille, jolloin me lukemattomien
sieluntaistelujen jälkeen, joita ei mikään ihmissilmä ole nähnyt,
löydämme itsemme, semmoisena kun meidät on aijottu olevaksi, semmoisena
kun meidän mistä hinnasta tahansa täytyy muuttua, jotta totuus meissä
heräisi eloon ja kuolisi valhe.
Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi
ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen
menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston
pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana
köyhien majojen yli?...
Nopein askelin hän riensi kotiin päin. Ihmisten hälinä, kaasuvalo,
jyrinä kaduilla oli hänestä kuin suhina laukeavista, häviävistä
unikuvista. Uusi elämä oli herännyt hänessä ja hän tunsi että hänellä
nyt oli voimaa elää sitä, täyteläistä ja riemurikasta.
Kotiin tultua hän riisui kiireesti päältään päällysvaatteet ja riensi
Erlandin luo. Hän istui lepotuolissaan ja luki sanomalehteä, mutta
Lovisan nähtyään pani hän heti pois lehden, ojensi kätensä vaimoansa
kohti ja kysyi surumielisesti hymyillen, missä hän oli viipynyt niin
kauan? Pitkät, yksinäiset tunnit, jotka hän oli viettänyt huoneessaan,
saivat hänet kaipaamaan Lovisaa ja tuo kaipaus lievensi hetkeksi --
hänen surunsa ankaruutta.
"Erland", sanoi Lovisa hyväillen, istui hänen viereensä ja tarttui
hänen käteensä, "täytä minun tahtoni eräässä asiassa! Viettäkäämme
huomenna jouluiltaa, koettakaamme unhoittaa omaa murhettamme ja
iloitkaamme toisten kanssa ja antakaamme toisille. Salli minun laittaa
joulukuusi ja ostaa joululahjoja köyhille lapsille, jotka tavallisesti
eivät mitään saa. Ja etkös luule, että kun Jumala on ottanut meiltä
meidän oman lapsemme, hänen tarkotuksensa juuri on että me siihen
sijaan rakastaisimme muiden?"
Erland veti hänet puoleensa ja suuteli häntä viehkeästi hymyillen.