tuossa tilassa, joka oli hänen mielestään liioiteltua ja luonnotonta.
"Minä en käsitä sinua, Lovisa", hän sanoi maltittomasti, "sinua vaivaa
jokin luulotauti. Et suinkaan sinä saata tarkoittaa, että me, niinkauan
kun Jumala antaa meille onnea, rupeaisimme suremaan ja itkemään
vastaisien huolien varalta?"
Hän ei vastannut; hän kalpeni ja katse kävi vielä tummemmaksi.
"Minä en ole koskaan kuullut, että olisi syntiä olla iloinen, ja taas
ansioksi ihmiselle kulkea happamen näköisenä ja voivotella", jatkoi
Erland yhä kiivaammasti. "Ja mitä etenkin sinuun ja minuun tulee, niin
minun mielestäni me molemmat olemme niin paljon raastaneet ja
kärsineet, että me nyt häiritsemättä voimme nauttia onneamme".
"Mutta minusta tämmöinen suruton nautinto tuntuu synniltä", hän
kuiskasi mieheensä katsomatta.
"Niin, silloin en voi muuta kuin surkutella, että minun täytyy
pakoittaa sinua syntiä tekemään", hän vastasi kuivasti, "minun elämäni
ainoa pyrintö on ollut tehdä sinut onnelliseksi, tehdä kotimme
hauskaksi, ja silloin on kovin katkeraa kuulla tuollaisia sanoja".
Lovisa vavahti ja vilkasi äkkiä häneen. Hän tunsi omantunnon piston
sydämessään.
"Anna anteeksi, rakas", hän huudahti mennen miehensä luo ja koetti
tarttua hänen käteensä. "Ja elä käsitä noin väärin minun sanojani.
_Sinä_ et ole mitään rikkonut... Joka _voi_ olla iloinen ja suruton,
joka _voi_ nauttia, muistamatta muiden tuskaa, hän ei sillä syntiä tee.
Se vaan, joka on herännyt suruttomasta unesta, joka keskellä elämän
riemua kuulee ääniä sen kurjuudesta ... hänhän vaan tekee syntiä.
Sentähden minä yksin olen syyllinen ... jos se lieneekään mikään rikos.
Joskus ne tuntuvat minusta sairaan houreilta kaikki ... mutta minä
kärsin kuitenkin..." Hän oli hiipinyt miehensä luo ja hänen äänensä
kävi melkein kuulumattomaksi kuiskeeksi siinä puhuessaan. Närkästynyt
katse katosi vähitellen Erlandin kasvoista, mutta tyytymättömältä hän
vielä näytti.
"Elä ole vihainen enää", jatkoi Lovisa hellästi, "kenties minä olen
väärässä ... ollaan iloisia ja nautitaan onneamme ... niinkauan kun
sitä kestää... Mene nyt sinne tanssimaan, minä tulen paikalla ... mene,
ja pyydä joku tanssiin..."
"Ei kiitoksia", vastasi Erland jäykästi ja veti kätensä vaimonsa
kädestä, "en minä tanssi, sinulle onnistui karkoittaa kaiken halun..."
Hän poistui kiivaasti sen enempää sanomatta. Lovisa jäi seisomaan
liikkumattomana; katseensa, joka ensin tuskallisena seurasi Erlandia,
painui ja kiintyi tuijottavana lattiaan.
"Kumpi meistä kahdesta kestää kauemmin?" hän ajatteli itsekseen, "hän
ilossa ja suruttomuudessa tai minä vakavuudessa? Kummalleko meistä nyt
sanotut sanat ovat tyhjiä, ilman sisällystä? Eli voimmeko me koskaan
yhdistää mielipiteemme kokonaisuudeksi, täydelliseksi sopusoinnuksi,
niin että me otamme ja annamme toisiltamme, jotta vältämme äärimmäisen
pahimman, joka on oleva seuraus kun vaan jompikumpi meistä saa
hallita... Siitä riippuu kaikki..."
"Äiti", sanoi Yrjö, joka koko ajan oli istunut pöydän luona ääneti
katsellen vanhempiaan, "miksi sinä ja isä torutte?"
"Mistä sinä tiedät että me torumme?" vastasi Lovisa tullen pojan
viereen istumaan.
"Näinpä minä, te ette olleet hyvän näköisiä", sanoi poika vakaisesti,
"te ette saa torua, äiti, minusta ei ole hauskaa että te torutte", hän
jatkoi ja rypisti kiivaasti kulmiaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut
ruumiillista pahaa.
"Mutta ettekös tekin siellä koululla joskus ole eri mielisiä ja koeta
silloin saada toista taipumaan?" jatkoi Lovisa.
"Se on ihan toista", vastasi Yrjö varmasti, "jos joku pojista puhuu
tuhmasti, niin heti paikalla häntä kuritetaan, mutta eihän koskaan voi
tietää äitikö vai isä on oikeassa?"
"Ja miksikä ei yhtä hyvästi kuin poikien välissä?"
"Siksi ... siksi... että yksi poika aina on toista tuhmempi ja joka on
vähimmin tuhma, se on oikeassa. Mutta ei isä voi olla tuhmempi kuin
äiti, eikä äiti tuhmempi kuin isä..."
Hän rehahti sydämmellisesti nauramaan; hän oli mielestään sanonut
jotakin hyvin hauskaa.
"Mutta rakas lapseni", väitti Lovisa hymyellen, "eikös äiti sentään ole
tuhmempi... Minä kuulen usein sinun ja Vernerin poikien puhuvan
tuhmista naisista ja tuhmista tytöistä ... ja olenhan minäkin
nainen..."
"Äiti!" huudahti Yrjö säteilevin silmin ja ylpeästi nykäisten niskaa,
"äiti ... eihän äiti ole kuin muut naiset, e-ei..."
"No, missä ero sitten lie, sano?"
"En minä oikein tiedä", vastasi poika miettiväisenä, "mutta kun minä
ajattelen muita rouvia ja tyttöjä, näyttävät ne minusta aina niin
nauravilta ja höpättäviltä ... äiti ei ole koskaan semmoinen ... äiti
on aina niin vakainen ... ja sitten äiti kävelee niin hitaasti ...
toiset rouvat hötköttävät niin", hän lisäsi irvistäen.
Lovisa veti pojan syliinsä ja suuteli häntä monesti.
"Vai niin, sinusta on äitisi parempi kuin muut rouvat?" hän kysyi
nauraen.
"Tietysti", vastasi poika katsoen hämmästyneenä ikäänkuin ihmeissään,
että äiti saattoi semmoista kysyäkään, "äiti _on_ paljoa parempi".
"Hupakko!" sanoi Lovisa vielä kerran suudellen poikaa. Yrjö pani sitten
pois kirjansa ja luki iltarukouksensa äidin kuullen, niinkuin hän oli
tehnyt pikku pojasta asti. Sen jälkeen Lovisa sanoi hänelle hyvää yötä
ja meni vierasten luo.
Siellä ulkona tanssittiin, mutta vauhtia siinä ei ollut, sillä isäntä
ei ollut tavallisella hyvällä tuulella ja vaikka Lovisa teki mitä vaan
voi iloa ylentääkseen, se vaipui ja vaipui yhä. Ja kun vieraat olivat
menneet ja päässeet kadulle, he kaikki esiintoivat vilkkaan
hämmästyksen, miten näillä kemuilla, jotka niin hauskasti alkoivat, voi
olla kaikkea muuta paitsi hupainen loppu. --
Mutta siitä päivästä lähtien alkoi Lovisan sieluntila muuttua. Hämärät
surun ja omantunnon vaivan aavistukset, jotka olivat piilleet hänen
sielunsa syvyydessä ja kiusanneet häntä salaisena käsittämättömänä
levottomuutena, kohosivat nyt ylöspäin ja muodostuivat varmoiksi,
selviksi kysymyksiksi: "onko minulla oikeutta elää näin? Voiko ihminen,
jonka silmät ovat avatut näkemään elämän vakavia puolia, joka tuntee ja
käsittää lähimmäistensä puutetta ja tuskaa, voipiko hän elää
suruttomasti? Voiko hän levossa syödä herkkujaan, nukkua lämpimässä,
mukavassa vuoteessaan kun hän alati näkee silmissään nälkäisiä,
viluisia ihmisiä? Ei, hän ei voi, hän kärsii epätoivon tuskia! Noilta
tuhansilta, jotka suruttomuudessa nauttivat, jotka hekumoivat
muistamatta muiden puutetta, heiltä ei Jumala vaadikaan muuta, sillä
heitä hän ei ole herättänyt, hän antaa heidän maata itsekkäisyyden
horros-unta. Mutta joka on tuosta unesta herännyt, joka _käsittää_
onnellisen velvollisuudet onnettomia kohtaan, ja ei kuitenkaan täytä
noita velvollisuuksia, hän tekee, ja hän yksin, kuoleman synnin ja
rangaistus on kerran tuleva..."
Nämä ajatukset elivät selvinä hänessä, eikä hän enää koettanut,
niinkuin ennen, salata itseltään, että hänen ulkonaisesti niin
onnellinen elämänsä ei tyydyttänyt häntä.
Ja kuitenkaan hän ei voinut vähääkään muuttaa elintapojaan, hänen
pehmeältä luonteeltaan puuttui sitä voimaa, joka voittaakseen suuren
päämäärän voi tuottaa rakastetullekin henkilölle hetkellistä kipua. Hän
koetti päästä tuosta pintapuolisesta kevyestä elämästä ja uhrata
elämänsä vakaville pyrinnöille, mutta semmoiset kokeet eivät
onnistuneet; hän ei jaksanut nähdä Erlandin tyytymättömyyttä eikä niitä
kohtauksia, jotka aina seurasivat kun hän otti moittiakseen heidän
itsekkäisyyttään ja suruttomuuttaan.
Ja joskus, kun hän tuollaisten kohtauksien jälkeen makasi sohvallaan
katkerasti itkien, ajatteli hän: "teenkö oikein että moitin häntä, eikö
ensimäinen ja pyhin velvollisuuteni ole tehdä hänet onnelliseksi --
eikö hänen onnensa pitäisi olla paras mitä minä maailmassa halajan? Ja
sen sijaan minä soimaan häntä ja sanon kovia sanoja ... hänelle, joka
vaan elää tehdäkseen minut onnelliseksi ... miten kiittämätön minä
olen!'"
Mutta vastaukseksi noihin kysymyksiin hän oli kuulevinaan samalla
järkähtämättömän ja lemmekkään äänen: "joka rakastaa isäänsä taikka
äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Rakastaa
Jumalaa on juuri rakastaa kärsiviä, köyhiä, _pieniä_, joita maailma
halveksii -- ja antautua heille. Ja tuon rakkauden, siis rakkauden
Jumalaan, korkeimman ja ainoan, joka pysyy, sen hän hylkäsi toisen
tunteen tähden.
Joskus kun hänen tuskansa kasvoi liian suureksi, hän saattoi huutaa
Jumalalle: "tee minun kanssani mitä tahdot, lähetä minulle joku suuri
suru, minä olen valmis kaikkeen, mutta auta minua parantamaan minun
elämääni, anna minun saada tunnonrauha, vaikkapa kuinka korkeasta ja
kauheasta hinnasta!"
Sitten seurasi synkkää levon aikaa. Ja siinä hiljaisuudessa värähteli
alati, ikäänkuin salainen aavistus: mikä meidät viimein herättää, mitä
on tapahtuva? -- --
Mutta ei mitään tapahtunut; vuodet vierivät ja kaikki oli entisellään.
Kaikki Erlandin aikeet menestyivät ja hän hoiti toimensa huolella ja
viisaudella. Maksettuaan entiset velat, hän pani vuosittain määrä
summan tulevaisuuden varalta ja sittenkin hänen kannatti viettää
mukavaa, jopa ylellistäkin elämää. Ainoastaan köyhiä auttaessa hän
arveli ja punnitsi, oliko hänellä siihen varaa vai ei; harvoin hän oli
antamatta, mutta hänen lahjojaan seurasi usein pitkät puheet miten
moneen hyväntekeväisyysseuraan hän kuului, miten paljon häneltä
vaadittiin, että kerjuukirjeitä tuli satamalla j.n.e. Eikä hänen
päähänsä kertaakaan pistänyt, että summa, jonka hän antoi köyhille ja
josta hän piti niin pitkiä puheita, oli _pienempi_ summaa, jonka hän
vuosittain uhrasi huvituksiinsa.
Schöningillä oli siis kaikki oivallista. Maailma ihaili Erlandia, ja
sanoi häntä vallan erinomaiseksi aviomieheksi ja kelpo virkamieheksi ja
mitä häneen itseensä tuli, niin hän vahvasti uskoi, ettei hänen
elämässään ollut mitään moittimista tai korjaamista. Sellaisessa
mielentilassa ollen hän ei käsittänyt vaimonsa esteitä ja moitteita, ja
hän ei aavistanutkaan että itsekkäisyyden jääkuori yhä vahvempana
ympäröi hänen sydäntään. --
Ensimäinen suru ja huoli, joka uhkasi häiritä hänen mukavaa lepoaan,
oli Yrjön sairastuminen tulirokkoon. Tauti kehittyi aivan
säännöllisesti ja epätoivo, johon Erland oli joutua, nähtyään hyvän
kauniin poikansa kuumeen hourauksissa, lakkasi vähitellen.
Mutta juuri kun oltiin hyvässä toivossa ja odotettiin käännettä,
muuttui kuume vaaralliseksi. Hän houraili myötään, mieli oli aivan
häiriötilassa ja viimein hän makasi tunnotonna kaksi päivää.
Ja tohtorit eivät voineet tehdä mitään rauhoittaakseen vanhempia; tuo
tauti oli niin omituista laatua, etteivät he itsekään sitä ymmärtäneet.
Kahden vuorokauden kuluttua tuli Yrjö kuitenkin jälleen tuntoon. Mutta
oli ikäänkuin hän olisi muuttunut toiseksi tuon salaperäisen unen
kestäessä, kun kuolema taisteli vallasta. Kaikki lapsellisuus oli
hävinnyt hänen kasvoistaan; posket kuopilla, otsa väsyneen näköinen ja
katseessa oli jotakin outoa, tuntematonta, joka täytti Lovisan
vavistuksella. Kun hän istui pojan vuoteen vieressä ja näki tuon
kummallisen, syvän katseen, joka uneksivana lakkaamatta tuijotti
seinään, silloin hän tunsi, juhlallisesti ja vastustamattomasti, että
hänen poikaansa oli koskenut kamala käsi, jota ei epätoivo, ei mitkään
rukoukset voi pidättää...
Tohtorit kuitenkin toivoivat paranemista ja siinä toivossa pysyi Erland
koko tulisen luonteensa innolla. Hän ei _tahtonut_ uskoa että se oli
vaarallista; kun Lovisa viittasikaan sinnepäin, hän melkein suuttui ja
kumosi hänen luulonsa heti. Olihan taudin luonne jo paljoa parempi,
poika näytti koko joukon virkeämmältä, ja ennen kaikkia, toivoivathan
tohtorit, että pojasta tulee terve jälleen.
Kaikki mitä tiede, kokemus ja hellin hoito voi keksiä, käytettiin nyt.
Vuoroin koeteltiin yksinkertaisia rohtoja, vuoroin taas mitä
monimutkaisimpia keinoja.
Heti kun Yrjö heräsi tunnottomuudestaan, pantiin hänet lämpimään
hauteesen. Se näytti ensin virkistävän häntä; hän katseli ihmetellen
ympärilleen ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut entistä
hyvinvointia, kun haalea vesi hyväili hänen jäseniään. Mutta taas
vähitellen muuttui hän kasvoiltaan vanhan ja kärsineen näköiseksi. Ei
hän sentään virkkanut mitään; makasi hiljaa ja katsoi vaan väliin
kysyvästi äitiin.
"Kultaseni", kuiskasi Lovisa, joka oli polvillaan ammeen vieressä,
tukien pojan päätä käsivarrellaan, "väsyttääkö sinua kovasti?"
Hän ei vastannut ensin, tuijotti vaan hiljaa eteensä, ikäänkuin hänen
heikontuneen aivonsa olisi työlästä käsittää tuota kysymystä.
"Jo nyt riittää, äiti", hän sanoi viimein ja kiinnitti äitiin syvän,
vakaisen katseensa.
Hänet nostettiin kylvystä ja pantiin vuoteelle. Hän oli aivan hiljaa,
antoi äidin ja hoitajattaren tehdä niinkuin tahtoivat, ei vastannut
kun häneltä jotakin kysyttiin ja silmäluomet painuivat syvempään yli
himmeän katseen. Näytti siltä kun hän taas menisi tainoksiin. Mutta
maattuaan sillä tavoin pari tuntia, hän katsoi ylös ja hänen silmänsä
olivat nyt paljoa kirkkaammat ja elävämmät.
Semmoinen hän oli monta päivää, mutta sillä ajalla tauti sen sijaan
kauheasti kulutti hänen ruumistaan. Hän laihtui niin, että näytti liha
aivan häviämällä häviävän ja luut pistävän näkyviin, iho oli
kellahtavaa, silmät loistivat aukoissaan kuin isot, hohtavat kuulat,
kasvot ja kädet näyttivät venyvän pituudelleen. Oli ikäänkuin polttava
myrkkytuuli olisi puhaltanut hänen päällensä -- hienot, pyöreät
piirteet, punaset posket, kaunismuotoinen vartalo, kaikki oli
kadonnutta. Ei kukaan, joka näki nuo pitkät keltaset sormet ja
kuihtuneet kasvot, olisi voinut tuntea niiden omistajaa Yrjö
Schöningiksi, joka kuukausi takaperin oli ilosin ja vilkkain toverien
piirissä.
Kipu oli koko voimallaan takertunut maksaan ja imi armotta kaiken
elinvoiman. --
Eräänä iltapäivänä -- noin kuusi viikkoa Yrjön sairastumisen jälkeen --
istui Lovisa, niinkuin tavallisesti, valvoen vuoteen vieressä. Vielä
hämärsi sen verran, että hän selvään eroitti kellervän kalvakat kasvot,
jotka lepäsivät päänalusella. Ne olivat niin hirveänä vastakohtana
rusoittaville lapsenkasvoille, joita hänen myötään täytyi muistella.
Hän nojautui pojan yli ja tarkasti häntä juonne juonteelta. Oliko tuo
tosiaankin Yrjö, hänen lemmittynsä, hänen ylpeytensä? Miksi tuo kauhea
suru oli kohdannut häntä? Ja miten hän jaksaisi sen kantaa -- miten hän
voisi auttaa Erlandia sitä kantamaan, kun itsekin oli aivan surun
sortama? Minkälaista oli heidän elämänsä oleva, miten kuluisivat päivät
ja tunnit, kun oli yksi kauhea muisto, joka, suuren haavan tavoin, ei
konsaan parannut umpeen? Siinäkö muutos, jota hän, melkein
tietämättään, oli odottanut, oli anonut?
Ei, ei, tämä oli niin kauheaa, niin musertavaa, ettei se voinut olla
seuraus hänen himmeistä, sekavista rukouksistaan. Eihän se ollut
epätoivoisen, ajattelemattoman rukouksen tuottama rangaistus -- vaan se
tuli Jumalalta, Jumalan rakkaudesta! --
Hän ei voinut pidättää nyyhkytyksiään; epätoivon tuska, joka viime
ajoilla oli jäädyttänyt hänen sydäntään, alkoi sulaa. Sen sulatti
ajatus, että kaikki suru, suru niin suuri, että me olemme nääntyä, vaan
jonka kuitenkin jaksamme kantaa, että se kumminkin on rakkauden
antamaa. Hän kumartui pojan puoleen, luullen hänen nukkuvan, ja
kyyneleet, kauan vangittuina ja hyyssä olleet, virtailivat hänen
poskiaan pitkin.
Äkkiä avasi Yrjö silmänsä. Hän ei nukkunut; hän oli tuntenut äidin
kyyneleet, jotka tippuivat hänen otsalleen.
"Mitä sinä itket, äiti?" hän kysyi katsellen äitiään kirkkaalla,
vakaalla katseella.
Lovisa kuivasi silmänsä.
"Pojuni, sinä olet hyvin sairas", hän vastasi, hyväillen hänen kättänsä
ja koettaen pakoittaa huulensa hellään hymyilyyn.
"Enkö minä parane enää?" jatkoi poika samalla tutkivalla katseella.
Lovisa ei voinut heti vastata; hän yhä hyväili pienokaisen kättä ja
hänen vapisevat huulensa tuskin voivat pidättää nyyhkytyksiä, jotka
värisyttivät hänen poveaan.
"Äiti, sano, enkö minä parane?"
"Ehk'ei", kuiskasi äiti väkinäisesti.
Yrjö ei vastannut. Hän makasi hetken ja tuijotti uneksivana eteensä.
"Mutta minä en tahdo kuolla", hän sanoi viimein kääntyen äidin puoleen,
"minä en tahdo olla yksin; jos äiti tulee kanssa, niin silloin, mutta
yksin minä en tahdo kuolla..."
"Minun lapseni", sanoi Lovisa nojautuen lähemmäksi häntä, "et sinä ole
yksin ... ei kukaan ole yksin kuolemassa -- _Jumala_ on kanssamme kun
sinne lähdetään..."
"Jumala ... Jumala..." matki poika ja hänen katseensa himmeni taas. Se
ikäänkuin vaipui jälleen johonkin oudon salaperäiseen, joka aina
ympäröi häntä, milloin lähestyen, milloin poistuen, ja jota eivät muut
nähneet.
Siitä päivästä aikain, kun tieto kuoleman läheisyydestä ensi kerran
selvisi hänelle, tapahtui hänessä taas jyrkkä muutos. Pitkät tunnit hän
makasi liikkumatonna, tahdotonna, mutta lyhyillä väliajoilla hänen
sielunelämänsä kehittyi ja kypsyi tuolla ihmeellisellä tavalla, joka
joskus tapahtuu kuolevissa lapsissa ja joka täyttää meidät pelvolla ja
kunnioituksella. Hän lausui niin syviä ja yleviä ajatuksia, että ne
hänen lapsenhuuliltaan kuultuina olivat kuin ilmestyksiä tai
ennustuksia; hän lohdutti vanhempiaan, hän antoi heille neuvoja ja
ohjeita, jotka painuivat ikipäiviksi heidän epätoivon runtelemiin
sydämmiinsä. Mistä tuli tuo voimallinen hengen elämä, tuo ylevyys,
jonka johdosta heidän täytyi tuntea syvää kunnioitusta pikku poikaansa
kohtaan, joka pari kuukautta sitten oli vaan ajattelematon, vallaton
lapsi? --
Hänen omatuntonsa oli erittäin herkkä; hän muisti pienet syntinsä,
luetteli ne ja anoi Jumalalta anteeksi. Kerran hän oli pilkannut erästä
vaivaista ukkoa, joka asui pihan perällä ja nyt hän ei saanut rauhaa,
ennenkun ukko noudettiin ja hän lupasi antaa anteeksi.
Sanomatonta lempeyttä ja kärsivällisyyttä sekä halua auttaa ja
huojentaa toisten huolta, virtasi hänestä, yhä lämpimämpänä ja
sydämmellisempänä kuta enemmän kuolemanhetki lähestyi, samaten kun
kukkakin tuoksuaa kovemmin ehtoolla, juuri ennenkuin se sulkee teränsä
yöksi. "Pikku äiti, minä tahdon niin mielelläni olla kärsivällinen",
hän sanoi usein kun tuskat ja väsymys välistä pakottivat häntä
voihkimaan. Ja kun hän herätessään yöllä näki äidin valvomassa, pyysi
hän aina niin kauan, että äiti, tehdäkseen hänelle mieliksi, heittäytyi
pitkälleen ja oli nukkuvinaan.
Mutta tällä ajalla kuihtui hänen ruumiinsa tykkänään taudin
vaikutuksesta. Kaikki liha putosi pois hänen kasvoistaan ja
jäsenistään; hän oli aivan kun luuranko, nahka keltaista ja
kuivettunutta. Ainoastaan toinen sääri, johon oli vettä kasvanut,
lepäsi raskaana ja liikkumattomana kuin kiiltävä, mustansininen
möhkäle. Niin vähitellen alkoivat myös hänen aistinsa tylsyä, hänen
näkönsä heikkoni päivä päivältä ja hän ei tuntenut kovintakaan ääntä
vieressään. Puheenlahjakin katosi; hän ei voinut lausua ajatuksiaan
oikeissa lauseissa; hän käytti enimmäkseen irtonaisia nimisanoja ja
nämä olivat usein joko väärät tai olivat tavut asetetut takaperin.
Mutta kuolema viipyi häntä vapauttamasta kärsimyksistään. Elämä jatkoi
itsepäisesti ivaavalla voimalla toimintojaan, kauhean hävitystyön
alati, armotta kestäessä. Hiljaista taistelua elämän ja kuoleman
välillä kamppailtiin hirvittävällä sitkeydellä; kumpikaan ei tahtonut
hellittää, kumpikin puristi saalista, joka kärsi ja tuskaili kauheassa
taistelussa.
Tila oli semmoinen, että vanhemmat itse yötä ja päivää rukoilivat
kuoleman lopettamaan kärsimystä, joka heillä oli joka hetki silmien
edessä. Kapinallinen epätoivo, jolla he alussa vastustivat ajatusta
kadottaa ainoa lapsensa, oli nyt poissa, he vaan halasivat lepoa ja
rauhaa kiusatulle ruumiille.
Mutta tämän kärsivällisen toivon pohjalla kiehui -- ainakin Erlandissa
-- vaahtoava katkeruus, joka myrkytti koko hänen sielunelämänsä. Hän ei
osannut käsittää tätä kärsimystä; se tuntui hänestä mahdottomuudelta,
hirveältä, naurettavalta oikulta.
Miksi, miksi oli näin käynyt? Miksi piti hänen, jolla oli vaan yksi
ainoa lapsi, kun muut vanhemmat omasivat useoita, menettää tämä ainoa?
Miksi piti tämän viattoman lapsiraukan, joka ei ollut maan matoistakaan
vahingoittanut, kaikkia näitä tuskia kärsiä? Miksi, miksi...?
Ja kaikki nämä "miksi" heitetyt epätoivon tyhjään, syvään avaruuteen,
palasivat hänen sydämmeensä, kuni kysymykset, joihin ei kuulu muuta
vastausta kuin oman äänen toivoton kaiku...
"Taivaan Jumala!" saattoi hän joskus huudahtaa näiden voimattomien
epätoivon kohtauksien jälkeen, jolloin hän sysäsi luotaan kaikkien
osanoton, yksin vaimonsakin, "miten saatat sinä katsella kärsimystä,
joka saa kovimmankin sydämmen säälistä itkemään verta, ja sallia sitä?
Miten voit sinä antaa viattoman lapsen kärsiä, niinkuin minun
poikaraukkani on kärsinyt, ja kuitenkin vaatia meitä sanomaan sinua
hyväksi ja rakasmieliseksi?... Parempi on olla uskomatta, tuntematta
sinua, jotta pääsisi sinua vihaamasta..."
"Vait, Erland!" kuiskasi Lovisa, "elä puhu, eläkä ajattele noin, sinä
kadotat Yrjön kaksinkertaisessa merkityksessä, jos otat surun tuolta
kannalta! Koeta sen sijaan, niinkuin minä, syvimmässä epätoivossa
tuntea, että vaikka kuinkakin kovasti _Hän_ meitä lyö, on kumminkin
aina sen perustuksena _rakkaus_".
"Rakkaus!" keskeytti häntä Erland ivalla, joka häntä ikäänkuin pakoitti
raatelemaan surunsa haavoja lausumalla katkeroita ja herjaavia sanoja,
jotka kenties eivät olleet aivan yhtäpitävät hänen sisimpien
ajatustensa kanssa. "Minä en voi tuntea ja ajatella muuta kuin mitä
näen, ja se on syytöntä, ääretöntä kärsimystä, joka kuohuttaa, ja
katkeroittaa mieleni. Täytyy olla uskonnollisessa kiihkotilassa,
voidakseen tuntea rakkautta tuossa..."
"Ja kuitenkin minä tunnen niin", jatkoi Lovisa matalalla, värisevällä
äänellä. "Siinä tunteessa minä riipun kiinni kuin viimeisessä
pelastusköydessä, se juuri minua kannattaa ylhäällä, muutoin olisin
minä jo aikoja sitten menehtynyt. En voi selittää sinulle minkätähden
minä tuolla tavalla tunnen, sillä sielunelämässä on niin paljon
salaperäistä, jota ei ymmärrys käsitä. Minä uskon, että se on todistus
sielun äärettömyydestä, että me niin usein voimme tuntea paljoa
syvemmin ja täyteläisemmin kuin hetken kärsimys eli ilo saattaa
vaikuttaa meissä. Minä olen niin usein, keskellä suurinta
onnellisuutta, tuntenut haikeaa kipua, ja keskellä katkerinta surua
tuntenut miten tuska on muuttunut syväksi onnen tunteeksi, -- miks'en
silloin voisi näennäisessä kovuudessa havaita rakkautta?"
Erland kääntyi kärsimättömästi pois ja lähti huoneesta, kohauttaen
olkapäitään. Lovisan sanat herättivät hänessä tuota puoleksi
halveksivaa, puoleksi kateellista tyytymättömyyttä, jota tunnemme
kuullessamme kuvattavan sielunliikutuksia, etenkin uskonnollisia, joita
me itse emme ymmärrä. --
Ylipäätään hän ei viime aikoina paljoa oleskellut Yrjön kammarissa. Hän
ei saattanut nähdä sairasta; tuo kauheasti muuttunut muoto, nuo laihat
kädet tuottivat hänelle sanomatonta tuskaa, hänen mielestään ne eivät
olleet hänen lapsensa omat, vaan että hän vain näki aaveen siitä, jota
hän oli kerran niin suuresti rakastanut.
Lovisa sitävastoin ei koskaan luopunut pojan vuoteen äärestä; yötä
päivää hän siinä istui askel askeleelta seuraten säälimätöntä
hävitystyötä.