mietti keinoa, miten parhaiten auttaa ystävätään ja kun hän seisoi
eräässä makeiskaupassa valikoiden hedelmiä puolispöydän varalta, hän
samalla ajatteli mitä hän sanoisi miehelleen, että hänkin innostuisi,
minkä verran miehensä mahtoi antaa ja miten hänen ystävänsä hämmästyisi
ja iioitseisi saadessaan niin suuren summan.
Kotiin tultua hän heti meni Erlandin luo, joka istui kammarissaan ja
kirjoitti.
Nähtyään vaimonsa hän heti laski kynän kädestään, kääntyi päin ja kysyi
nauraen, mitä hänellä nyt oli sanomista, kun tuli kasvoilla
"perheneuvospiirre".
Lovisa hymyili, otti tuolin ja istui Erlandin viereen. Sitten hän alkoi
innokkaasti ja mikäli muisti, ystävättären sanoilla kertoa tuosta
laupeudentyöstä sekä pyysi lopuksi Erlandin kannattamaan asiata aluksi
isommalla raha-avulla ja sitten vuotuisella maksulla.
Erland kuulosti tarkkaan Lovisan kertomusta. Leikkisä juonne katosi
heti hänen kasvoiltaan; hän näytti hyvin vakaiselta siinä istuessaan
selkä kenossa kirjoitustuolilla ja sormiellen kynänvartta. Katse
seurasi koneellisesti käden liikkeitä.
"Eikö totta, Erland", jatkoi Lovisa lopetettuaan tilintekonsa, "se on
oiva tuuma? Sellainen koto, jossa köyhät lapset saavat ruokaa ja
vaatetta ja sitäpaitse oppivat työtä tekemään, varmaan se suojeleisi
monta puutteesta ja kärsimyksistä sekä aineellisesti että
hengellisesti?"
"Tietysti", vastasi Erland kiireesti, katsoi ylös ja kääntyi vaimonsa
puoleen, "tuo tuuma todistaa että sen tekijällä on sekä päätä että
sydäntä, ja se on epäilemättä hyvin kaunis -- hyvin kaunis. Mutta
valitettavasti on tuollaisista laitoksista ylipäätään saneen vähän
hyötyä, luulenpa melkein että tuo uudenaikainen ihmisrakkaus vaan
tylystyttää heitä ja kiihoittaa välinpitämättömyyttä ja laiskuutta.
Mitä korjata tulisi, niin se on itse yhteiskunnallisten lakien
perustus. Niin kauan kun sellaista työn puutosta kestää, kuin meillä
nyt on, niin kauan emme _voi_ auttaa köyhiä millään tehokkaalla
tavalla. Antaa heille rahaa, ja perustaa kotoja ja semmoista on vaan
hetkellistä hyvää. _Työtä_ heille pitäisi koettaa hankkia, siinä ainoa
keino, joka voisi vaikuttaa jotakin, sillä se kohottaisi samalla heidän
siveellistä tunnettaan..."
"Tietysti", sanoi Lovisa vähän kärsimättömästi, "mutta kun ei kerran
löydy työtä, kun satoja vankkoja miehiä turhaan hakee työtä, eihän saa
antaa heidän nähdä nälkää ja nääntyä vaan siitä syystä, ettemme osaa
auttaa kaikkein viisaammalla tavalla. Onhan toki parempi auttaa niin
hyvin kuin voi, kuin olla ihka auttamatta..."
"Se on selvää, kukas sitä väittää? En minä ensinkään moiti
hyväntekeväisyyttä, minä päinvastoin puollan ja ihailen sitä; sanon
vaan, että kaikki mitä se toimittaa on hetkellistä ja haihtuvaa, se on
sanalla sanottu, turhaa eikä mitään muuta".
"Mutta pelastaa ihmisiä nälkään kuolemasta ei kuitenkaan voi olla ihan
turhaa, eikä arvotonta", vastasi Lovisa hiljaa.
Erland hymyili ja kohotti olkapäitään ikäänkun sanoakseen, että Lovisa
ei tahtonut ymmärtää häntä, että hän tavallisella naisellisella
ahdasmielisyydellä, vaan piti silmällä asian _yhtä_ puolta eikä
käsittänyt että hän katseli sitä perussyylliseltä kannalta, eikä vaan
puhunut nyt nostetusta kysymyksestä.
"Nuo tutkistelemiset kiusaavat minua", jatkoi Lovisa ja äänensä kuului
niin syvältä aina kun hän oli liikutettu, "onhan tosin hyvää ja
kaunista että _tahdotaan_ hankkia työmiehelle oikeutta, että edes
huomataan jotta alempien kansanluokkien asema on parannettava, mutta
kunnes se tapahtuu, ja tietysti siihen vielä on aikoja, mitähän se
heitä hyödyttää, että siitä pidetään _puhetta_? Kenties
tulevaisuudessa, mutta nyt ei mitään. Mitä he kaikista parhaiten
tarvitsevat on apua, käytännöllistä, kiireistä apua, ja minä luulen,
että jokaisella, jolla on onnellisempi asema elämässä, myös on vastaava
velvollisuus auttaa, parempia aikoja odottaessa, puutetta kärsiviä, ei
pelkillä sanoilla ja säälillä, vaan jakamalla heille osan omaa
hyväänsä. Mutta kukaan meistä ei anna niin paljon kuin pitäisi antaa,
me annamme hiukkasen omasta yltäkylläisyydestä, muutamia muruja, joista
kernaasti luovumme, ja siinä kaikki!"
"Ja vaikka sinä jakaisit kaikki kun sinulla on ja omaat", keskeytti
Erland kiivaasti, "niin se olisi sama jos heittäisit sen järveen.
Muutamassa silmänräpäyksessä se olisi kaikki kadonnutta puutteen ja
kurjuuden kitaan, jättämättä siunauksen jälkeäkään peräänsä. Elä nyt
käsitä minua väärin, en minä tarkoita, ettei auttaa saisi, minä vaan
tahtoisin saada sinun käsittämään, että se on väärää uhraavaisuutta,
liioiteltua ihanteellisuutta, johon sinä niin usein näyt pyrkivän, --
luopua elämän mukavuuksista ja huvituksista ja sen sijaan vaatettaa ja
elättää köyhiä, sillä se on laveammassa merkityksessä ihan hyödytöntä!"
"Mutta et suinkaan sinä tahtone sanoa, ettei tuo koti köyhiä lapsia,
varten olisi miksikään hyödyksi?"
"Ei, ei, tietysti ei", hän vastasi närkästyneenä, kun ei vaimonsa
tahtonut seurata hänen ajatuksensa juoksua, "minähän sanoin laajemmassa
merkityksessä. Muutoin tuo tuuma on minusta nähden oivallinen eikä
ensinkään mahdoton toteuttaa. Mutta surullisinta, liikuttavaa on, että
jos teille onnistuu pelastaa sata lasta vilua ja nälkää näkemästä, niin
kasvaa toisia sata, kuin sieniä maasta, jotka ovat yhtä surkeita!"
"Niinpä niin, mutta onhan kumminkin muutama pelastunut. Onhan vähemmin
kurjaa että sata näkee nälkää kuin jos kaksi sataa sitä tekee".
Erland nauroi.
"Laiha etu, ainakin sille sadalle, joka kärsii! Kaikessa
tapauksessa", hän lisäsi vakaisesti, "on sinun ystäväsi yritys
varsin kunnioitettava".
"Sinä tahdot siis auttaa häntä?" kysyi Lovisa innokkaasti.
"Tietysti. Jos me tunnemmekin, ettemme voi toimittaa mitään pysyväistä
hyvää, niin onhan kumminkin velvollisuutemme ojentaa tarvitseville
auttava käsi. Noo, minkä verran sinä tahdot?"
Lovisaa arvelutti. Häntä peloitti mainita niin suurta summaa,
ensiksikin siitä syystä että miehensä kenties tulisi tyytymättömäksi ja
hänen intonsa asian suhteen laimeneisi, toiseksi hän pelkäsi
närkästynyttä katsetta, joka hänen silmissään heti alentaisi lahjan
arvoa ja tekisi hänet tyytymättömäksi miestään kohtaan.
"Tahtoisitko antaa sata kruunua", hän sanoi viimein arasti.
Erlandin kasvot synkistyivät heti.
"Nyt on minun mahdoton antaa niin suurta summaa. Näinä päivinä on
minulla ollut jos jonkinlaisia menoja. Eilen viimeksi täytyi auttaa
erästä rappiolle joutunutta raukkaa, entistä Upsala toveria. Hän sai
kaksi sataa kruunua. Ja tuskinpa päivääkään kuluu, ettei joku ano
yhden- eli toisenlaista apua".
"Mutta, Erland", sanoi Lovisa kasvot poispäin, matalalla äänellä,
"huomiset päivällisemme tekevät monta sataa kruunua. _Siihen_ sinulla
kyllä on varoja".
Erlandin silmät välähtivät; hän nousi kiivaasti ja asettautui vaimonsa
eteen kädet housujen taskuissa.
"Mitä sinä tarkoitat tuolla soimauksellasi, Lovisa? Teenkö väärin kun
elän niinkuin elän? Tarkoitatko sinä, että meidän pitäisi elää niinkuin
köyhät ihmiset, asua kahdessa kammarissa, syödä kalaa, leipää ...
eli...?"
"Ei ei, en minä sitä sano ... nyt rauhoitu, kultaseni", keskeytti
Lovisa koettaen tarttua Erlandin käteen, jonka hän kiivaasti veti pois.
"Minä vaan tahdon _sinun_ tähtesi ja minun itseni tähden sanoa, ettemme
me saa olla itsekkäitä, että meidän täytyy _ilomielellä_ antaa
osastamme muillekin silloin kun me huvittelemme ja nautimme elämästä.
Voi sentään, Erland, ihminen tulee niin pian itsekkääksi. Minä tunnen
sen itsestäni, minä tunnen miten tämmöinen ylellisyys laimentaa
tunnettamme toisia kohtaan, aivan unohtuu miltä _kärsiminen_ tuntuu,
kun ei itsellä ole kärsimyksiä, joutuu niin etäälle kaikista köyhistä,
ettei enää voi tuntea heidän tavallaan eikä heidän kanssansa, vaan sen
sijaan keskustellaan kylmästi yhteiskunnallisista epäoloista ja miten
niitä voitaisiin korjaella. Usko minua, minä tunnen, tunnen juuri
itseni suhteen tuon hirveän vaaran, joka on rikkaudessa: vaaran, ettei
ymmärretä kärsimystä. Minä niin pelkään kontistua tuohon itsekkäisyyden
hyyhmään. Minä tunnen usein miten nautinnonhimo tahtoo kietoa minut,
miten se kuiskii minulle: elä sure auttamatonta asiata, _sinä_ et pysty
muuttamaan yhteiskunnan lakeja, iloitse siis elämästä, ja kiitä
Jumalata onnesta, jonka olet osaksesi saanut! Mutta kun minä koetan
kiittää Jumalaa, tuntuu rukoukseni sydämmettömältä ivalta niitä
kohtaan, jotka ovat onnettomampia kuin minä".
Molemmat olivat vaiti. Erland käveli edes takasin, pää kumarruksissa ja
otsa rypyssä. Hänen tyytymättömyytensä haihtui kuitenkin pian; hän
astui vaimonsa luo, syleili häntä vyötäisistä ja katsoi häneen puoleksi
surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen.
"Pieni haaveellinen eukkoni", hän sanoi hellästi, "sinä et oikeastaan
sovellukaan tähän matoiseen maailmaan; sinä olet liian hyvä sekä
sille että -- minulle. Kaikessa tapauksessa", hän jatkoi, astui
kirjoituspöydän luo, otti sieltä satakruununsetelin ja antoi Lovisalle,
"tässä on pyytämäsi raha. Mutta minä sanon sinulle suoraan, että nyt et
sinä saa pitkään aikaan pyytää enempää".
"Kiitosta rakas", vastasi Loviisa innolla, "ei, nyt minä saatan olla
tyytyväinen. Yksi asia vaan: sinun täytyy luvata vähäinen vuosimaksu,
edes..."
"Ei kiitoksia, sitä juuri minä en tee. Tässä tulee häviö vuosimaksujen
kautta. En muistakaan miten moneen seuraan ja laitokseen minut on
kiedottu ja nyt olen päättänyt sanoa _ei_!"
Hän nyökkäili naurusuin, istui pöydän ääreen ja tarttui työhön. Lovisa
suuteli häntä pari kertaa otsalle ja meni sitten tiehensä.
Mutta hän ei ollut onnellinen, ei nyt eikä illallakaan kun hän meni
viemään rahoja ystävälle, joka niistä sydämmellisesti kiitteli. Niin,
nuo kiitokset miltei vaivasivat häntä, hän tunsi ettei tuolla lahjalla
ollut mitään arvoa, hän tiesi että miehensä oli sen antanut päästäkseen
rukouksista ja kehoituksista, saadakseen olla rauhassa. Ja jos Erlandin
lahjanannossa oli jotain totuutta ja tunnetta, niin se perustui tyyten
hänen rakkauteensa häneen, Lovisaan, haluun tehdä hänelle mieliksi,
eikä säälistä kärsiviä kohtaan.
Hän ei voinut poistaa alakuloisuuttaan: se seurasi häntä kaiken yötä,
unessakin hän sen tunsi, se kiusasi häntä aamulla, huoneissa häärätessä
ja keittiössä puolisen valmistuspuuhissa. Ja kun hän neljän ajoissa
ilmestyi makuusuojasta puettuna somaan ja hienoon päiväpukuun, -- jonka
Erland tarkasti ja hyväksyi -- kun hän vastaanotti vieraita, oli hänen
vallan vaikeata olla niin iloisen ja onnellisen näköinen, kuin
tilaisuus vaati. Mutta Erlandin tähden -- Erlandin, joka käyskenteli
suojissa loistaen tyytyväisyydestä ja vieraanvaraisuudesta -- hän
kaikella muotoa koetti voittaa haikeuttaan. Ja tuon mielenponnistuksen
johdosta hän oli tavallista vilkkaampi. Posket punoittivat, oli
ikäänkuin hehkua uneksivan silmän syvässä. Hän oli niin soma tumman
sinisessä samettipuvussaan, joka pehmeästi sujui pienen, sorean
vartalon ympärille, että Erlandin katse vähä väliä seurasi häntä
ihastuksella ja ylpeydellä.
Ateria oli alusta pitäin hyvin hupainen. Isäntäväen hilpeä mieliala
levitti kuin päivänpaistetta ympäri pöytää, kaikki olivat iloisia,
laskettiin leikkiä, pakinoitiin ja naurettiin, yhä äänekkäämmästi ja
irtonaisemmasti jokaisen uuden viinilajin jälkeen.
Kauppaneuvoksen rouva, joka istui isännästä oikealla, oli saanut
toiselle puolelle hyvin hupaisen naapurin. Tälle antoi Erland toimeksi
"lellitellä eukkoa" ja imarrella, häntä hienojen iltamien johdosta.
Pieni rouva, joka kävi yhä pyöreämmäksi mikäli ilta kului, nautti
oikein ollen herrojen leikin esineenä. Oli aivan tukehtua, niin hän
nauroi Erlandin sukkeluuksille, näpsäytti sormille viuhkalla, kun
Erland oli "häijy" ja juotuaan pari lasia sampanjaa hän tuli
erinomaisen imeläksi molemmille naapureilleen.
Neiti Berg koetti myös osaltaan pitää iloa vireillä. Hänen
kokkapuheensa, jotka alkupuolella ateriaa jotensakin pysyivät
säädyllisyyden rajoissa, alkoivat tuossa jälkiruuan aikana vivahtaa
niin kirjavilta, että hän vain kuiskimalla niitä ilmoitteli
naapureilleen. Nämä taas lakkaamattomien naurunpuuskien remakassa niitä
levittelivät muille vieraille.
Kun pöydästä noustua isännän kehoituksesta mentiin hänen suojaansa
tupakoimaan ja kahvia juomaan, oli ilo ylimmillään. Kauppaneuvoksen
rouva, joka pöyhistyi kanarialinnun lailla, kun se on oikein
tyytyväinen, pyörähteli kuni kerä toisen herran luota taas toisen luo,
jotka häntä taputtelivat ja suutelivat käsiä. Neiti Berg vetäytyi
parineen yhteen nurkkaan "virnailemaan"--- neidin sanojen mukaan -- ja
muu seurue loikoi mukavilla sohvilla ja nojatuoleilla, nauttien
suloista lepoa.
Ja niin vähitellen tapahtui mielenmuutos; vallattomuus asettui,
ruuansulatus vaikutti suloista vetelyyttä, nautittiin siinä istuessa
noin mukavasti ja puhellessa vakavista asioista. Muutama sattumalta
lausuttu sana nosti uskonnollisen väittelyn kahden vieraan välille;
vähitellen vaikenivat toiset ja keräytyivät noiden kahden ympärille,
kuullakseen huvittavaa kinaa, ja ei aikaakaan, niin oli ylhäällä
yleinen vilkas keskustelu uskonnon periaatteista. Mielissä vielä
värähteli iloinen surina, joka tuskin oli vaijennut, päivällisaterian
loisto väikkyi puhujain mielikuvituksessa kirkkaana pohjana, jota
vastaan kuoleman ja ijankaikkisuuden kysymykset esiintyivät kuin
suuret, synkät, mutta samalla salaperäisen viehättävät varjot.
Uskonnollinen väitös loppui, eikä nyt, enemmän kuin samallaisissa
tilaisuuksissa ennenkään, tultu parempaan päätökseen kuin että toinen
piti toistaan joko ahdasmielisenä tai harhaoppisena. Sitten
ruvettiin puhumaan yhteiskunnallisista epäkohdista, köyhyydestä, ja
työttömyydestä. Siinäkin asiassa oltiin erimielisiä; vanhoilla olijat
syyttivät siitä ajan kurjuutta, tätä kurjaa aikaa, jolloin kaikki
yhteiskunnalliset siteet rikottiin; vapaamieliset puolustivat
tasa-arvon aatetta ja keskustelu muuttui vähitellen kiivaaksi
kiistaksi, joka ei sekään johtanut parempaan päätökseen kuin
edellinenkään. Yhdessä asiassa olivat kumminkin kaikki yksimielisiä,
nimittäin siinä, että nykyinen aika on huonoista huonoin; vanhoilla
olijat moittivat, että "entinen hyvä aika" oli mennyttä, aika, jolloin
vielä oli olemassa muinaista ritarillisuutta ja muinaisia kunnon
miehiä; -- vapaamieliset taas siitä syystä, ettei tuo kultainen
aikakausi vielä ole koittanut, jolloin oikeudentunto ja veljellisyys
vallitsee ihmisten kesken, ja joka oli koittava silloin, kun heidän
programminsa oli pantu toimeen.
Kun tämä kina päättyi, ryhdyttiin levollisimpiin,
valtiollistaloudellisiin aineisin ja niin rupesi eräs naisista
kertomaan käynneistään köyhien majoissa. Hän oli ollut monta vuotta
suojelusrouvana yhdessä pääkaupungin isoimmista seurakunnista. Hän
puhui erinomaisen hyvin, esitystapa oli vilkasta ja taiteellista ja
kaikki kuuntelivat jännityksellä hänen kuvauksiaan kurjuuden kodeista.
Viimein hän kertoi eräästä perheestä, jossa isä oli tylsämielinen ja
äiti niin sairas, että tuskin jaksoi olla jalkeilla. Ja, tuossa kodissa
löytyi yhdeksän -- yhdeksän! -- lasta, eikä mitään millä elää... Isä
istui nurkassa ja tuijotti, lapset makasivat lattialla kuin sinne tänne
viskatut resumytyt ... se oli kauhistavan surkea näky... Ja kenties
kaikista kurjinta oli puhutella naista, jolla miehen hulluudesta
huolimatta oli vastasyntynyt lapsi povella -- kuulla, miten tyly hän
oli ja välinpitämätön kaikesta...
Tämä kertomus herätti syvää liikutusta kuulijoissa. Vedet nousivat
monen naisen silmiin ja eräs herroista, joka ei suvainnut kuulla
semmoista, hiipi tiehensä pienelle kävelyretkelle päästäkseen
tuskallisesta liikutuksesta..
Seurasi sitten monta saman laatuista juttua. Puhujat olivat melkein
innossaan saada kuvata sitä kurjuutta kun he olivat nähneet. Yksi
kerjäläisjuttu kerrottiin toisen jälkeen ja miten lie ollutkaan,
rupesivat nuo jutut vivahtamaan leikillisiltä. Eräs naisista kertoi
vanhasta rappiotilaan joutuneesta sotamiehestä, joka säännöllisesti
kolme neljä kerta vuodessa kauppasi hänelle saapasnihtiä, eikä antanut
rauhaa ennenkuin hän osti. Nyt niitä oli semmoinen rovio että sopi
kohta itsensäkin lähteä niitä kaupitsemaan. Toinen teki elävän
kuvauksen köyhästä kirjailijasta, joka tullen apua anomaan, ensin
lähetti nimikorttinsa. Sen johdosta hänet käskettiin isoon saliin,
jonne sattuikin muita vieraita tulemaan ja jossa kirjailija oli niin
tyytyväinen ollakseen, ettei tahtonut hennoa lähteä pois.
Tuommoinen äkkinäinen, selittämätön tuulenpuuska oli silmänräpäyksessä
muuttanut keskustelun luontoon ja vapauttanut seuran vakavuuden ja
syvämielisyyden loitsupiiristä, johon se taannoin joutui. Leikin säkene
oli lennähtänyt, se sytytti heti, sillä juuri sillä hetkellä haluttiin
muuttaa mieltä ja ilveillä jälleen. Ja muutamassa hengenvedossa olivat
synkät, käsittämättömät kysymykset syrjäytetyt ja jälleen juteltiin
hauskasti ja suruttomasti.
Melkein koko ajan oli Lovisa istunut ääneti; ainoastaan pari kertaa,
kun joku suorastaan puhutteli häntä, hän sanoi jonkun arvottoman sanan.
Haikeus, joka häntä viime ajoilla oli painanut ja jonka hän iloisen
aterian ajalla oli väkivallalla sulkenut sielunsa syvään, muuttui nyt
synkäksi, tuskalliseksi epätoivoksi ja tarttui häneen aavistamattomalla
voimalla. Olihan tuo keskustelu täydellisessä sopusoinnussa hänen oman
mielentilansa kanssa, ja kuitenkin se kiusasi häntä, hetki hetkellä
yhä enemmän. Ja kun he vihdoin rupesivat ajattelemattomalla
kovasydämmisyydellä kertoilemaan leikillisiä kerjäläisjuttuja, silloin
muuttui tuo tuskan tunne katkeraksi vihaksi.
Millä oikeudella he noin puhuivat? Miksi kuvasivat kärsimyksiä, joita
he eivät ymmärtäneet? Hän tunsi tuota tuskallista kipeää sielussaan,
joka aina häntä kohtasi hänen huomatessaan miten paljon vääryyttä tässä
elämässä toiselle tehdään, miten täynnä tuskaa se on. Hän näki kotinsa,
vanhempansa, ja tuosta puutteiden ja huolien kuvasta levisi koko joukko
samallaisia kuvia, yhä etemmäksi kunnes ne vihdoin haihtuivat
määräämättömiin, rajattomiin näkyihin, kitisevään, epäselvään joukkioon
kärsiviä ja voihkivia olennoita. Ja tuossa istuessaan, kuunnellen
vierastensa puheilua, hän oli samalla kuulevinaan kaukaisia ääniä,
kaukaa, tuosta kitisevästä ihmisjoukosta, jotka huusivat hänelle:
"miksi ette anna meidän olla, mitä meidän surumme koskevat teihin,
meidän kärsimisemme, joita te ette käsitä? Miksi te vedätte niitä
itseänne kiihoittamaan, kun sulatatte hyvää ruokaanne ja hienoja
viinejänne? Miksi puhutte puutteestamme, miksi säälitte meitä, ettekä
auta meitä? Jättäkää meidät rauhaan, antakaa meidän olla pimeyden ja
unhon varjoissa, elkää pilkatko meitä, juuri ilojuhlissanne vetäen
esille meidän laihat, kuihtuneet kasvot. Hetken kuluttua te ette
kuitenkaan enää muista, että me olemme olemassa, että me kärsimme --
kärsimme joka päivä ja joka hetki -- eikä vaan sillä haihtuvalla
hetkellä, kun teitä haluttaa mässätä säälin kyyneleissä!"
Lovisasta tuntui ikäänkuin nuo äänet lähestyisivät häntä, kasvaisivat
kuin lähenevän myrskyn kohina; häntä ahdisti, hän oli täynnä tuskaa,
hän olisi tahtonut kovasti huutaa ajatuksensa ilmi, sanoa noille
ihmisille miten kevytmielisiä, itsekkäitä he olivat, etteivät he
ymmärtäneet kärsimystä koska tuolla lailla voivat puhua. Mutta hän oli
kuin sidottu; hän ei saanut sanaakaan suustaan, hän istui silmät maahan
luotuina ja kuunteli puhuvien ääniä, jotka niin kummallisesti soristen
sekaantuivat valittaviin äänihin hänen povessaan.
Hän ei voinut kärsiä kauempaa; hän nousi äkkiä ja meni ulos. Tuossa
päällenpäin niin levollisessa ja hempeässä olennossa oli kätkettyjä
intohimon, niin lemmen kuin vastenmielisyydenkin tunteita, jotka joskus
heräsivät ja valtasivat koko hänen olentonsa huumaavalla voimalla.
Tällä hetkellä hän tunsi vastenmielisyyttä, melkein vihaa noita
iloisia, suruttomia ihmisiä kohtaan: kaikki elämän katkeruus ja
vääryys, kaikki mikä oli alhaista siinä, esiintyi nyt jyrkissä
leikkauksissa ja synnytti hänessä inhoa kaikkia, kaikkia kohtaan. Mikä
oli elämän tarkoitus? Mitä hyödyttää turha, kevytmielinen leikki, kun
emme kuitenkaan koskaan, koskaan saa vastausta kauheaan kysymykseen,
joka meitä ahdistaa? Miksi alituisesti tuntea tuota hirveätä
tyytymättömyyttä, joka kalvaa kuin mato sielumme syvyydessä? Uhkaavalla
tuskalla hän esitti nuo kysymykset, joita seurasi pitkä äänettömyys,
ikäänkuin niiden vastimeksi löytyisi vaan synkkää, tuntematonta,
salaperäistä, joka nielee kaikki kysymykset: ijankaikkisuuden lepo.
Hän meni pienen poikansa luo, joka istui lastenkammarissa ja luki
läksyjänsä.
"Mitä minä tahtoisin opettaa hänelle elämästä, millä tavalla tahtoisin
tehdä hänet erilaiseksi muita ihmisiä?" hän kyseli itseltään seisoen
siinä kumarruksissa pojan ylitse. "En tiedä, en. Sehän on juuri
kauheata etten käsitä elämän tarkoitusta. Yhden toki tiedän ... tiedän,
että elämän ylevyys, se, jonka jälkeen meidän tulisi pyrkiä, ei ole
huveissa ja nautinnoissa! Mutta miksi huvittelen kun tiedän parempaakin
löytyvän?... Mutta mitä 'se parempi' on sitten? 'Ota kaikki kun sinulla
on...' Sitäkö Jumala vaatii?... Onko syntiä nauttia kun toiset
kärsivät? En tiedä ... siinä juuri onnettomuuteni etten mitään tiedä --
ei mitään ... minä vaan tunnen, aavistan ... mutta en _tiedä_ mitään".
"Äiti, sinä et kuule mitä minä sanon", huudahti Yrjö moittien, kun ei
äiti vastannut mitään hänen kysymykseensä mitä eräs sana merkitsi.
"Anna anteeksi, poju", hän kuiskasi kiivaasti ja suuteli monta kertaa
poikaa.
Sitten hän istahti ja rupesi kiireesti tarkastamaan käännöstä.
Samassa astui Erland sisään etsien vaimoaan.
"Kultaseni, missä sinä olet?" hän huusi iloisesti. "Tule nyt, tuolla
ruvetaan tanssimaan ja vieraat kaipaavat emäntää".
"Tanssimaan!" kertoi Lovisa ja hänen kasvoillaan kuvautui syvin
vastenmielisyys. "Erland, minä pyydän, elkää ruvetko tanssimaan".
"Hyvänen aika, ja miksi emme sitä tekisi?" kysyi Erland hämmästyneenä.
Lovisa ei tietänyt mitä hän vastaisi. Ei, miksikä he eivät tanssisi?
Hän oli vaan jatkanut omaa vakaista ajatusjuoksuaan ja sen mukaan
hänestä tuntui melkein käsittämättömältä että ihmiset haluaisivat
tanssia, mutta Erlandista, joka ei tuntenut noita ajatuksia, mahtoi
hänen sanansa kuulua hyvin oudolta.
Siellä ulkona ruvettiin soittamaan ja valssin säveleet tunkivat
lastenkammariin, iloisina, hypähdellen, ikäänkuin ivaten Lovisan
murheellista mieltä.
"Min'en tiedä, miksi", hän sanoi hiljaa, "mutta nuo äänet kiusaavat
minua. Minä pyydän sinua, Erland", hän huudahti äkkiä ja kaikki
tunteet, jotka olivat eläneet hänen sisässään, virtasivat nyt vapaasti
ja loivat hänen katseelleen kuumeentapaista loistoa, "elkäämme tanssiko
tänä iltana!"
"Ja miksikä ei?" kysyi Erland yhä enemmän hämmästyen.
"En tiedä, en voi sitä selittää sinulle, minä tunnen vaan semmoista,
tuskaa, semmoista ahdistusta ikäänkuin aavistaisin jonkun onnettomuuden
tulevan. Tiedäthän, että minä tunnen noin edeltäpäin, ja kun sinä tulit
käskemään minua tanssiin, selvisi minulle äkkiä ettemme me saa noin
leikkien kuluttaa elämätämme, että suruton nautintomme pian loppuu --
että jotakin on tulossa... Tällä hetkellä minä tunnen niin ihmeen
selvästi, että elämä täytyy olla totuutta ... ja jos me emme tahdo sitä
semmoisena käsittää, niin siitä seuraa -- surua..."
Hän seisoi miehensä edessä pää pystyssä ja silmät melkein ummessa.
Hän näytti tavallista pitemmältä, oli ikäänkuin rikas, voimallinen
tunne-elämä hänen povessaan olisi kohottanut pientä vartaloa. Ja kun
hän hitaasti nosti silmänsä, loistivat ne kumman kirkkaina.