Produced by Tapio Riikonen
SIELUNTAISTELUITA
Kirj.
Mathilda Roos
Suomennos.
Porissa, Adolf Allardt.
Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.
Kuukauden viimeinen torstai oli kauppaneuvos Rehnberg vainajan lesken
vastaanottopäivä. Nyt, niinkuin ainakin, olivat hänen huoneensa
vieraita täynnä. Jos jonkinlaista siellä löytyi, jos jonkin sukuista ja
ikäistä; olivat tulleet kuuntelemaan soittoa ja esitelmää ja syömään
emännän hyvää ruokaa.
Palvelija juuri tarjoili teetä, mutta eivät olleet vieraat vielä oikein
"tuulella". Oli nimittäin se tukala hetki, jolloin seurustelu ei ole
vielä ruvennut oikein "käymään", jolloin miesväki parveilee salissa,
jolloin naiset istuvat tai seisovat jäykissä ryhmissä, ja keskustelu
jauhaa raskaasti ja vastahakoisesti alkuun päästäkseen. Nämä hetket
olivat aina tuskantunteja rouvalle, varsinkin kun hän joka kerran oli
kutsunut muutaman uuden vieraan, jonkun kirjailijan, tiedemiehen tai
matkustavaisen, jotka olivat outoja muulle seuralle ja vaikuttivat siis
-- käyttäen rouvan omaa sanaa -- "painustavasti" toisiin. Mutta
onnistuipa häneltä melkein aina poistaa tuo paino ja luoda kesteilleen
noin hienonen värivivahdus. Yksi hänen kunnianhimonsa unelmista oli
nimittäin saada olla Ruotsin madame Adam. Lakkaamatta hän käyskenteli
vieraiden joukossa, esitteli, sovitti ryhmiä, vetäisi esille jonkun
huomaamattoman olennon, herätti pienellä ystävällisellä pistosanalla
välinpitämättömän näköisiä, -- sanalla sanoen, joka paikkaan, missä,
vaan voi huomata hitautta, missä seurustelukoneen rattaat alkoivat
ratista, sinne hän vuodatti muutaman pisaran suloutensa öljyä, joka
pani koneen tasaiseen ja nopeaan vauhtiin.
Rouva oli joutunut leskeksi neljä vuotta sitte ja vasta miehen kuoltua
hänen seurustelukykynsä ja rakkautensa tieteisin ja taiteisin oli
puhjennut täyteen kukkaan. Sillä vaimona ollessa häntä ei koskaan
käsitetty, ei tutuistakaan, koskapahan kauppaneuvos kuoli vähääkään
aavistamatta että hänen vaimonsa lähetteli pieniä, nimettömiä
lemmenlauluja sanomiin ja aikakauslehtiin ja että hän sielunsa
syvyydessä piti itseään kohtalon ja aviollisen taakan masentamana
runoilijahenkenä. Mutta kun kauppaneuvos kuoli, jättäen jälkeensä
suuren omaisuuden, ja vaimonsa oli kaikella kunnialla häntä surrut sekä
lähetellyt läheisimmille ystäville omatekoisia painetuita
hautaussäkeitä -- silloin hän sai korvata kärsimyksensä ja vapaasti
antautua ihailemaan taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjallisia neroja.
Tänä iltana oli rouva erinomattain säteilevä ja hellä. Kaupungissa
oleskeli nimittäin parast'aikaa eräs kaunotieteen professori ja hän oli
luvannut tulla kemuja korottamaan eräällä esitelmällä. Italiasta ja sen
taideaarteista. Ja nyt käytti emäntä hyväkseen tuota arvostelulle
altista hetkeä, jolloin koetettiin "tehdä tuulta" purjeisin;
käyskenteli vieraitten keskellä voidellen keskustelukonetta
tutunomaisilla kuiskeilla professorista ja professorin viisaudesta.
Tuolilla, soffan ja uunin välisessä sopukassa, istui vanhanpuoleinen,
pitkä ja laiha nainen. Hän oli puettuna mustaan silkkipukuun ja
hiuksissa oli viheriäinen nauha. Siinä oli neiti Berg ja ken vaan tunsi
kauppaneuvoksen rouvan, tunsi myös hänen varjonsa neiti Bergin. Hän oli
etäistä sukua rouvalle, kävi hänen luonaan melkein joka päivä, kertoi
mitä kaupungilla sanottiin rouvan iltamista ja huvitti sekä itseään
että muita höystäen leikkipuheillaan kauppaneuvoksen rouvan
omituisuuksia.
Sillä jos rouva oli typerä ja haaveellinen, niin oli neiti Berg siihen
sijaan sukkelasuinen ja terävä ja joka kerran joutui hänen ivansa
esineeksi, sen ei ollut helppo puhdistautua naurun alaisuudesta. Ei sen
puolesta, että kaikki neiti Bergin sanat olivat erittäin sukkeloita,
mutta hän, niinkuin moni muu, joka on saanut sanasepän nimen, vallitsi
ihmisten nauruhermoja. Ja tehdessään ivallisia hyökkäyksiään hän niin
veitikkamaisesti iski silmää, ikäänkuin salaperäisessä liitossa ollen,
että puhuteltu olisi tuntunut mielessään typerältä, ellei rämähtänyt
nauruun.
"Katsokaas nyt tuota Beata kultaa", hän kuiskasi naapurilleen puristaen
kiinni toisen silmänsä ja vetäen toista suupieltä korvan tasalle,
"miten hän vaeltaa ympäri ja koettaa kutkutella vierasten
uteliaisuutta. Professorin esitelmä on ikäänkuin sokuritaikinatorttu,
jonka hän yks kaks syöttää vieraillaan ja hankkii virkeyttä heihin!"
Hänen naapurinsa, nuori rouva, jonka tummien silmien syvä katse ei
tahtonut osua sopusointuun neiti Bergin ivallisen mielen kanssa,
naurahti kuitenkin hiukkasen.
Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva heidän luokseen.
"No, kuulehan rakas Lovisa", hän suhahti innokkaasti, kumartui nuoren
rouvan puoleen ja tarttui hänen käteensä, "onko totta, josta koko
kaupunki nyt puhuu?"
"Minä en tiedä mitä koko kaupunki puhuu", vastasi rouva Schöning
hymyillen ja teki liikkeen noustakseen ylös.
Mutta kauppaneuvoksen rouva painoi hänet jälleen istumaan ja jäi
seisomaan kumarruksissa, rouvan käsi omassaan.
"Kaikki ihmiset tietysti tietävät rouva Rehnbergin kesteistä ja
professori Börnen esitelmästä", pisti neiti Berg väliin, lähettäen
tavallisen tulituksen ivallisia katseita juuri ohitse kauppaneuvoksen
rouvan nenää.
"Voi, mitä sinä sanot, höpäkkö", vastasi rouva puistellen mielissään
päätänsä, "näistä pienistä vaatimattomista kekkeristä ... mutta kukin
koettaa voimainsa mukaan... Ei, koko kaupunki puhuu miehestäsi,
ystävä kulta ... että hän nyt joutuu Bernerin jälkeen tirehtööriksi
Nornaan ... ei sen enempää eikä vähempää... Noh, mitä sinulla on siihen
sanomista?"
"En minä tiedä siitä mitään", vastasi Lovisa levollisesti, vähän
kylmästikin, niinkuin se olisi asia, josta hän kyllä on kuullut, mutta
on mieluimmin puhumatta.
"Niin, niin se on tässä maailmassa", huokasi kauppaneuvoksen rouva,
"toisen lähtö on toisen leipä! Berner raukka ... kukapa olisi luullut",
hän lisäsi kääntyen Lovisan naapurin puoleen samassa sohvassa.
Tämä heti yhtyi rouvan ihmettelyyn, muutamia muita lähestyi ja niin
levisi vähitellen läpi koko seuran yksi noita välttämättömiä maininkia
innokkaista ja liikuttavista keskusteluista, joihin tirehtööri Bernerin
muutama viikko takaperin tapahtunut äkkikuolema antoi runsasta aihetta.
"Sen minä tiesin", tokasi silloin neiti Berg naapurinsa korvaan, "ihan
minä jo olin huolissani seuran tilasta, kaksi kokonaista tuntia kulunut
eikä vielä puhuttu sanaakaan Berneristä ja hänen keppiköyhästä
perheestään!"
Mutta pian laskettiin tämä, sen vähimmissäkin sivuseikoissa tutkittu
aine, syrjään; salaista levottomuutta huomasi salissa; kaikki
ihmettelivät itsekseen, että missähän se professori viipyy. Emäntää
tuskastutti, eikä hän enää tahtonut jaksaa pitää keskustelua kunnossa.
Joka kerran kuin eteisestä kuului liikettä, kirkastuivat hänen
kasvonsa, hän kiinnitti hymyellen odottavan katseen oveen ja vastasi
hajamielisesti kysymyksiin, joita joku sattui hänelle tekemään. Mutta
kun sitte ovi avautui ja kynnyksellä näkyi, ei professori, mutta vaan
tavallinen ihmislapsi, joka ei kyennyt pitämään esitelmiä Italian
taideaarteista, silloin voi hänen kasvoistaan lukea suurta pettymystä.
Ja se, joka silloin tuli, ei suinkaan olisi voinut kerskata, että
emäntä oli hänen tulostaan erittäin ilomielellä.
Vihdoinkin, kaksi tuntia kestäneen odotuksen, ihmettelyn ja koittavan
epäilyksen jälkeen, kuului kello kymmenen aikaan kiireinen soitto, ja
sen äänen ohessa meni, niinkuin sähkövirta, helpotuksen huokaus läpi
kokoutuneen vierasjoukon.
Kauppaneuvoksen rouva nousi, autuas hymy levisi hänen kasvoilleen, ja
meni ovelle professoria vastaan, päättäen itsekseen tervehtiä häntä
jollakin mukavalla tuliaissanalla, esim. "hyvää ei ikävysty odottaa",
tai "kuta myöhempään kasvaa, sitä kauniimpi kukka", tai ehkä on
sopivin: "_quand on parle du soleil_" j.n.e.
Mutta professorin sijaan astuikin saliin eräs vahtimestari, jättäin
lipun, jossa tuo etevä mies ilmoitti rouvalle miten ihmeen pahoillaan
hän on, että hänelle nyt sattui poistamatoin este, joten hän menetti
sen suuren onnen; j.n.e.
"Kielto leipurista; ei tulekkaan torttua", suhahti neiti Berg.
Rouva muuttui aivan valkoiseksi ja se oli jotakin, sillä hän oli
muutoin tavattoman kukoistava hipiältään -- ja seuraavalla
neljänneksellä hän teki kaikki mitä voi muuttaakseen koko seurueen
itkeväksi suruväeksi.
Tappio tuli, mutta sotakunnia oli kaikella mokomin pelastettava, sillä
jotakin, vaikkapa mitä, hänen oli vierailleen tarjottava.
Hän siis astui erään nuoren laulajan luo ja pyysi kallella päin, että
hän ilahduttasi seuraa laulamalla pienen laulun.
Nuori taiteilija, joka ei sydämensä syvyydessä parempaa pyytänytkään
kuin saada mitä pikemmin kuulla omaa ääntänsä, ei kuitenkaan ollut
kovinkaan valmis pyyntöä täyttämään; hän puisteli päätään, piteli
kaulaansa ja puhui vilustumisesta, vaivaantumisesta ja pahoin
voinnista, mutta tehtyään nämä sopivat vastustelemiset, suostui hän
sentään ja astui soittokoneen luo.
"Siinä lankesi tapaturmavakuutus maksettavaksi", kuiski neiti Berg
oikealle ja vasemmalle, "hän antoi aamupuoleen vakuuttaa iltamansa
kutsumalla pari laulajaa, jotta siinä tapauksessa että professori tekee
takatieran, hänellä kuitenkin olisi tarjota vierailleen laulunpätkä!"
Neiti Bergin sukkeluus teki vaelluksen ympäri huonetta, sillä
naurettiin ja sitte mentiin soittosaliin, nauttimaan tuota langennutta
vakuutussummaa, se tahtoo sanoa, paria Griegin romanssia.
Lovisa Schöning, nuori rouva, joka oli ollut neiti Bergin
vieruskumppani, istautui nyt ikkunan luo huoneen alapäässä. Hän huokasi
helpotuksesta, että pääsi tyhjänpäiväisestä puheesta ja sai istua
yksin, rauhassa antaantua ajatusten valtaan.
Hän istui kyynäspää tuolin nojassa, käsi poskella ja toinen lepäsi
helmassa tiedottomasti nyppien viuhkaa. Tumman harmaat silmät, jotka
olivat syvässä kuopissaan, tuijottivat niin uneksivan omituisesti. Se
teki hänet joskus niin aran, tiedottoman näköiseksi, ihan kuin
ajatukset olisivat kaukana nykyisistä. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan
oudon mielestä: piirteet epäsäännölliset ja vartalo, vaikka muodoltaan
soma, pieni ja vähäpätöinen. Seurassa häntä ei juuri huomattu -- jollei
sattunut istahtamaan viereen. Silloin voi tapahtua, että tunsi äkkiä
selittämättömän suloisen tunteen -- melkein kun kesäilloin tuntiessa
kukkaistuoksun, joka tulee tiesi mistä, ja joka kietoo koko olentomme
tyytyväisyyteen. Tuo selittämätön voima niiden yli, olkoonpa mies tai
nainen, jotka joutuivat läheisempään yhteyteen hänen kanssansa, oli
pehmeiden hitaiden liikkeiden, matalan äänen, hänen samalla ujon ja
terävän katseensa vaikuttama, -- mutta ennen kaikkia sen syvän
tunteellisuuden, joka ikäänkuin virtasi koko olennosta ja ympäröi hänet
lämmittävällä loisteella.
Sitäpaitse löytyi hänen ulkomuodossaan koko joukko pieniä, suloisia
piirteitä, joita ei aluksi huomaa, mutta jotka ennen kaikkia tekevät
naisen viehättäväksi: somamuotoiset kädet ja jalat, hienot kalvoset,
pieni jalomuotoinen pää. Siinä oli rotua, -- rotua oli sulavassa,
tummassa tukassa ja hoikissa hyppysissä.
Ei hän juuri kuullut mitä siellä laulettiin, mieli kun oli omia
ajatuksia täynnä. Rouvan sanat siitä mitä hänen miehestään tiedettiin,
täyttivät ja liikuttivat häntä. Näinä päivinä hän oli usein kuullut
semmoisia huhuja ja vaikka miehensä ei kertonut mitään, eikä hänkään
tahtonut sitä tutkaista, oli hänellä kuitenkin koko ajan ollut aavistus
että noissa huhuissa oli perää. Sentähden kauppaneuvoksen rouvan sanat
vaikuttivat niin syvästi häneen; hänen tuntehikas alkuperäinen
luonteensa omisti erinomaisen voiman huomata vähimmätkin vivahdukset
olevissa oloissa, vaistomaisesti aavistaa lähemmät muutokset.
Ilon ja levottomuuden sekainen tunne valtasi hänet. Miksi viipyi hänen
miehensä niin kauvan?
Olikohan hänelle todellakin tarjottu tuota tirehtöörin paikkaa, jota
niin moni harkitsi, ja jos niin oli, olisikohan tuo muutos onnekas?
Mielikuvituksessaan hän vielä kerran eli heidän avioliittonsa kuluneet
seitsemän vuotta. Miten onnellisia he sentään olivat olleet, vaikka
olivat vähävaraisia, ensin melkein köyhiä! Voisiko tämä rikkaus --
sillä semmoinen palkka kuin "Nornan" tirehtöörin oli heidän suhteissaan
jo rikkautta -- voisikohan se tuottaa heille sen suurempaa onnea?
Mutta tähän levottomuuteen tunkeutui vastustamaton ilon tunne. Hän
ajatteli köyhiä omaisiaan, joille Erland oli ollut niin hyvä ja joita
hän nyt vielä paremmin voisi auttaa, hän ajatteli kaikkia
puutteenalaisia, joiden rukouksille hänen ei enää tarvitseisi sulkea
sydäntänsä, -- hän ajatteli Erlandia, miten hän nauttisi kun ei aina
tarvitseisi säästää, kun saisi tyydyttää taiteellisen aistinsa
vaatimuksia, joita hänen tähän asti oli täytynyt tukehduttaa.....
Niin, kyllä se olisi onnea... Hän kuvasi mielessään Erlandin iloiset,
loistavat kasvot, kun hän käyskenteli huoneissa järjestäen heidän
kotinsa oman mielensä mukaan, tai kun Erland antoi hänelle jonkun
lahjan, josta hänen ei enää tarvitseisi, niinkuin muinoin, häntä
lempeästi nuhdella.
Ja Yrjö ... hänen silmäteränsä, hänen ainoa lapsensa ... mikä onni,
että voi antaa hänelle mainion kasvatuksen, tietää, että hänen
tulevaisuutensa on turvattu puutteilta ja köyhyydeltä...
Hän oli koko elämän ikänsä kärsinyt niin paljon köyhyyden tähden, --
miten ihanaa, että kerran tuntisi itsensä vapaaksi tuosta taakasta,
ettei joka penniä tarvitseisi käännellä ja katsella, että kerran
uskaltaisi nauttia jostakin huvituksesta, tuntematta tunnonvaivoja
jälestäpäin!
Laulun viime äänet olivat kaikuneet, kuuntelijat rupesivat innokkaasti
käsiä paukuttamaan, emäntä kiiruhti soittokoneen luo kiittämään, sekä
alotti sitte salia kiertämään, kertoen äänekkäillä kuiskeilla
vierailleen miten verraton laululahja nuorella taiteilijalla on,
loistava tulevaisuus j.n.e.
Lovisa katseli ympärilleen kuin unesta heräten ja nousi puoleksi
seisomaan. Mutta heti hän taas istahti, ei tullut mennyksi kiittämään.
Hän ujosteli ja sitte se kiitos olisi tuntunut hänestä niin
ulkokullatulta, koska hän ei oikeastaan vähääkään laulua kuunnellut.
Juuri uudelleen istahtaessaan hän äkkiarvaamatta näki miehensä, joka
seisoi salin ovella korkea hattu kainalossa ja etsi silmillään emäntää.
He katsoivat vastattain ja Erland nyökkäsi hänelle monta kertaa,
loistava, veittikkamainen katse silmissä. Häntä hiukan värisytti ja hän
punastui kovasti, niinkuin aina äkkiliikutuksesta. Hän tunsi miehensä
kasvot; hän voi niistä lukea joka värähdyksen hänen sielunelämässään ja
ensimäinen silmäys sanoi hänelle, että nyt oli jotain onnellista
tapahtunut.
Tervehdittyään emäntää hän tuli Lovisan luo, istui viereen ja puristi
kovasti hänen kättänsä.
"Myöhään sinä tulet Erland", hän sanoi katsellen hymyillen häneen,
"kello on jo kymmenen..."
"Niin, sen kyllä uskon", hän vastasi hajamielisesti, niinkuin
kysymykseen vastataan silloin kun ajatukset ovat aivan toisaalla,
"sattui esteitä..." Hän hiveli viiksiään ja kääntyi puoleksi poispäin
ikäänkuin salatakseen tyytyväistä hymyä, joka taas nousi hänen
kasvoilleen.
"Erland", sanoi Lovisa hiljempaa ja siirtyi lähemmäksi miestään,
"sinulle on tarjottu tirehtöörin virkaa 'Nornassa'?"
Hän säpsähti, kääntyi päin ja katseli häntä hämmästyneenä.
"Mutta Lovisa ... mistä sinä tiedät ... enhän ole siitä koskaan
virkkanut..."
"Oh, minua ei niin petetä", vastasi Lovisa nauraen, "minä olen koko
ajan arvannut, että niin se käy ... minä olen tuntenut, että meidän
elämässä tapahtuu joku muutos ... tiedäthän, että semmoiset minä aina
tunnen edeltäpäin -- ja nyt ... kun viivyit niin kauvan tänä iltana ...
niin minä olin ihan varma että jotakin tapahtui, jota sinä olet hyvin
toivonut. Minä olen ollut koko illan samalla iloinen ja levoton..."
"Sinä pikku noita", sanoi Erland naurahtaen ja nipisti häntä sormesta,
"sinä olet hyvä, sinä, aavistuksinesi. Ei mitään saa pitää sinulta
salassa ... minä kun aijoin aivan masentaa sinut uutisellani..."
"Minä olen siis arvannut oikein?" hän keskeytti.
"Olet", vastasi Erland vakaisesti, "minulle on todellakin tarjottu
avonaista tirehtöörin virkaa..."
Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva ja keskeytti puolisoiden
keskustelun.
"Miten pahoillani minä olen, että te tulitte niin myöhään!" hän
huudahti ja ojensi molemmat kätensä erittäin säälivällä liikkeellä
Erlandille. "Nyt te ette saanut kuulla kaunista laulua! Eikö totta?"
hän jatkoi kääntyen Lovisan puoleen, "hän laulaa _à la perfection_ ...
semmoinen ääni ... sellainen esiintymistapa ... tavatonta niin nuorella
ijällä ... eihän hän ole kuin kahdenkymmenen vanha", hän lisäsi
salaperäisesti. "Hänelle on Europa altisna, se on minun vakuutukseni!"
Erland nousi heti ylös emännän edessä, yhtyi hänen valitusvirsiinsä
siitä tappiosta, jonka hän oli kärsinyt, sekä jätti, hetken puheltuaan,
molemmat naiset ja meni juomaan lasin punssia.
Lovisa saattoi nähdä miehensä toisessa huoneessa, silmänräpäyksessä
ympäröitynä useoilta herroilta ja vilkkaassa keskustelussa heidän
kanssaan. Miten iloiselta ja onnelliselta hän näytti! hänen hilpeä
naurunsa kuului usein; tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut kymmentä
vuotta nuoremmaksi.
Ja miten kaunis ja miellyttävä hän oli, -- miten jyrkästi hänen
kauneutensa esiintyi toisten, enemmän tai vähemmän vähäpätöisten,
herrojen sivulla! Hän katseli puoleksi hellällä, puoleksi säälivällä
hymyllä hänen kookasta, hoikkaa vartaloaan, tummaa, kiharaa, hiukan
harmahtavaa tukkaa, säännöllisiä piirteitä? Ja hänen silmänsä, hänen
kauniit harmaanruskeat silmänsä kosteine kiiltoineen, jotka
pienimmästäkin sielunliikutuksesta, ilosta tai surusta, ikäänkuin
kyynelissä uivat...
Hän tunsi hellyytensä miestään kohtaan kasvavan, tunsi liikkeen
vanhoissa, kuni kiinnikasvauneissa tunteissa, jommoista me tunnemme
rakastettuja kohtaan kun joku ulkonainen tapahtuma panee meitä syvemmin
punnitsemaan itseämme ja olojamme ... jolloin suru, ilo eli levottomuus
lämmittää meitä ja tekee sisällisen elämämme tunteellisemmaksi.
Niin, hän oli onnenlapsi, hän oli noita miellyttäviä olennoita, jotka
osaavat vetää puoleensa kaikki, yksin onnen oikutkin! Mistä se tuli,
että hän, niin kaunis, niin miellyttävä, hän, joka olisi voinut saada
vaikka kuinka rikkaan vaimon -- ja rikasta hän olisi tarvinnut, sillä
itse hän oli köyhä -- mistä se tuli, että hän valitsi juuri hänet,
vähäpätöisen, köyhän tytön? Mistä se tuli, että hän oli niin raastanut
saadakseen hänet kaikkine hänen huolineen, suurine sukuineen, joiden
köyhyys sitten oli raskaana taakkana hänen hartioillaan?
Mutta nyt olivat surun päivät menneet, nyt hän sai
huoletonna nauttia elämästä, nyt hän sai palkan hyvyydestään
ja auttavaisuudestaan...
Kaikkia näitä hän mietti siinä istuessaan, hajamielisesti kuunnellen
puhetta ympärillä. Illallispöytä oli nyt katettu, herrat taluttivat
naisia, parit vaelsivat saliin, syötiin, juotiin, etevin vieras piti
tavallisen kiitospuheen emännälle, ja sitten taas joukko levisi muihin
huoneisin.
Kauppaneuvoksen rouva sai vielä nuoren laulajan esittämään yhden
laulun, mutta sitte alkoivat vieraat heitellä hyvästi ja lähteä.
Ensimäisten joukossa olivat Erland ja Lovisa; molemmat he ikävöivät
päästä kahden kesken, saadakseen jutella siitä asiasta, jonka ympärillä
heidän molempain ajatukset samosivat,
"No, Issa", sanoi Erland kadulle päästyä, kun he käsikädessä astuivat
kotia kohti, "mitäs sanot, etkö ole yhtään iloinen?"
"Olen, olenhan minä toki iloinen", vastasi Lovisa puristaen Erlandin
käsivartta ja katsellen häntä ujolla, laupealla katseellaan, joka,
hänen katsoessa mieheensä, näytti vielä enemmän lapsellisen kirkkaalta
sen kautta, että Erland oli niin pitkä ja hän niin pieni. "Minä olen
niin onnellinen, niin kiitollinen, rakas ystäväni... Mutta", hän
jatkoi, "minä myös ajattelen sitä, että on suuri edesvastaus joutua
niin onnelliseen asemaan ... ja onpa vaikeatakin hoitaa semmoista
virkaa?"
"Tietysti", vastasi mies vakaisesti, "elä usko, että minä katselen sitä
kevytmieliseltä kannalta. Ei, päinvastoin, minä olen kyllä ajatellut
paljon minkä vaikean työn minä otan niskoilleni. Mutta", hän lisäsi
entisellä iloisella, huolettomalla äänellä, niinkuin hän ei olisi
voinut pysyä kauan niin väkäisessä mielentilassa, "minä en voi sille
mitään, että samalla tunnen itseni niin sydämmellisen iloiseksi ja
nautin ajatellessa, että nyt pääsee huolista ja tietäessä, että poikani
tulevaisuus on taattu... Ja minä en usko, että tämmöinen ilo on mitään
pahaa, sillä se tekee minut niin, niin kiitolliseksi Luojalle!"
"Ei, ei, ei se ole väärin!" toisti Lovisa monta kertaa niin
innokkaasti, kun joku olisi häntä vastustanut, "ei -- minä ihan varmaan
luulen, että meillä on oikeus olla iloisia ja onnellisia!"
Oli kaunis talviyö; kylmä ilma oli kuultavan kirkas ja kimelsi kuu
tähtisellä taivaalla. Lumi narisi heidän jalkainsa alla, varisia olivat
juuri tultua kauppaneuvoksen rouvan lämpimistä suojista, eivätkä
tunteneet pakkasta, suloista viileyttä vain. Ruumiillisen hyvinvoinnin,
keveyden ja voiman tunne yhtyi iloisiin ajatuksiin, jotka täyttivät
heidän mielensä.
Lovisa painautui hyväillen mieheensä, hänet täytti äkkinäinen
elämänilon tunne. Oli sanomattoman hauskaa elää, olla olemassa! Ani
harvoin hän voi sillä tavoin tuntea, mutta kun niin joskus tapahtui,
oli tuo tunne sitä syvempi ja lämpimämpi.
Niin, elämä oli sentään ihanaa. Ja vaikka kuinka pimeältä joskus
näyttää, haihtuvat kuitenkin vähitellen huolet ja sammuvat surut jos
vaan on luottamusta, jos vaan oikein rakastaa toinen toistaan! Hän
katsoi ylös taivaalle ja hänen rintansa täyttyi rakkaudesta ja
kiitollisuudesta.
Samassa hän muisti pikku Yrjön ja hänet valtasi äkkiä kuuma, hätäinen
kaiho päästä kotiin suutelemaan ja puristamaan häntä. "No no, Issa,
malta nyt", sanoi Erland naurahdellen sitä kiirettä.
Kotiin tultua heitti Lovisa päällysvaatteet päältä ja meni
lastenkammariin, Erlandin mennessä omalle puolelleen.
Hän seisahtui, kädellään varjoten kynttilää, pienen sängyn eteen, jossa
Yrjö lepäsi, ja katseli kauan nukkuvaa lasta. Se oli kaunis, terve ja
punaposkinen poika. Hän oli perinnyt isän kauneuden; hienot,
säännölliset piirteet, tummankutrinen tukka, -- ainoastaan silmät
muistuttivat äitiä, syvä, uneksiva katse, joka vielä enemmän ylenti
hänen ihanuuttaan.
Hän kumartui vuoteen yli ja suuteli häntä monesti hiljaa poskille ja
otsalle.
"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni", hän kuiskasi, "Jumala sinua
suojatkoon kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta!"
Pienokainen puhalsi ja maisteli suullaan, ikäänkuin tyytyväisyyden
yltäkylläisyydessä; sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne äitiin.
Mutta hänen tuntonsa näytti vielä uinaavan; hän puhisi taasen,
heittäytyi pari kertaa sinne tänne vuoteellaan, mutisi sukkelaan
muutamia sekavia sanoja ja nukkui jälleen.
Samassa tuli Erland puettuna yötakkiin ja tohvelit jaloissa. Hänkin
asettautui vuoteen luo ja katseli poikaa.
"Semmoinen hyvä, pulska poika!" hän huudahti ja koko hänen kasvonsa
loistivat isän ylpeydestä.
"Ja sitten niin sinun näköisesi!" sanoi Lovisa ja nykäisi leikillisesti
miestään parasta.
"Niinpä niin, rumemman papan hän olisi voinut saada!" nauroi Erland,
"vai mitä Issa?"
"Totta on, mutta ei mitenkään kauniimpaa eikä -- itserakkaampaa!"
Mies nauroi ja katseli ympärilleen.
"Poika raiskani!" hän sanoi, "miten köyhän näköistä täällä on.
Semmoisia vanhoja, kuluneita tuoleja me olemme hänelle antaneet, ja
mimmoinen sohva... Mutta, Issa kulta, ihanhan siinä on reikiä
syrjissä... Jumalan kiitos, nyt voimme järjestää hiukan toisin..."
"Mutta me emme saa hemmotella häntä, Erland", vastusti Lovisa innolla,
"ehjä sohva hänen täytyy saada. -- Sen saat uskoa, että tuo hajallinen
päällys on kiusannut minua, mutta kun ei ole ollut varaa tänä vuonna.
-- Mutta sitte emme saa pilata häntä liialla komeudella".
"Ei, tietysti ei, kuka puhuukaan pilaamisesta; emmehän toki aijo yks'
kaks' tulla niin ymmärtämättömiksi..."
Vielä kerran suuteli Lovisa lasta ja kääri peitteen hänen ympärilleen.
Sitten he lähtivät lapsen kammarista mennäkseen levolle.
Mutta he eivät nukkuneet ennenkun aamupuoleen yötä, sillä ison
aikaa senkin jälkeen kun sammuttivat kynttelin, he lepäsivät puhellen
siitä mitä nyt oli tapahtunut ja niistä muutoksista, joita se oli
tuottava. --
* * * * *
Lovisa Schöning säilytti lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta yhden
muiston, paljoa selvemmän kaikkia muita muistoja. Vaikka hän ajatteli
mitä tapahtumaa kuluneesta elämästään, vaikkapa onnellisinta, nousi
samalla hänen mieleensä tuo muisto välttämättömän varjon lailla. Se oli
muisto yhtämittaisesta, hermoja kiusaavasta taistelusta aineellisia
huolia vastaan. Kun hän muisteli äitiään, hän muisti hänet aina
miettivän, vaivaantuneen näköisenä; hän ei voinut koskaan häntä muistaa
rauhassa ja levossa; hänen mielikuvitukseensa oli äidin kuva
poistamattomasi poltettu, ja se oli pieni, kumara olento ainaisessa
kuumeentapaisessa liikkeessä. Syvällä haikeudella hän muisteli sitä
kuvaa ja kun hän sitten ajatteli hautaa tuolla kirkkomaalla, levollista
ikuista unta, joka oli sulkenut väsyneet luomet, silloin tuo lepo
tuntui hänestä niin täydeltä, niin suloiselta, ettei se ainoastaan
ollut irtaantuminen kaikesta tuskasta ja väsymyksestä, vaan varma
nautinnon tunne, joka vihdoinkin oli tullut hänen äitinsä osaksi ja
jota ei kukaan enää voinut häneltä ottaa.
Vähemmin jyrkkänä lankesi tuo surullinen varjo muinaisuudesta isän
muistolle. Hän ei ollut niin kulunut kuin äiti, eikä hänen vartalonsa
saanut tuota tuskallista väristystä, joka häntä niin vaivasi äitiä
ajatellessa. Mutta kyllä hänenkin kuvansa oli huolestuneen näköinen,
otsa syvillä juovilla, ja silmissä katse, osaksi epätoivoa, osaksi
suruttomuutta, joka todistaa alkujaan iloisen luonteen taisteluita
vastoinkäymistä ja kärsimystä vastaan. Ja pikku siskot ... ja koko
koto, -- jokaiseen nurkkaan siellä oli kiinnitetty muisto aineellisista
huolista. Jokaisen kohtauksen hän muisti heidän kotielämästään! Ja
miten hän muisteli kuluneita huonekaluja, hajallisia vaatteita, joita
hän ja äiti istuivat ja paikkasivat myöhään yöhön! Miten hän muisteli
noita surun hetkiä, kun joku tarvitsi uuden hameen. Äiti väänteli
käsiään, koska perhetarkastuksessa vanha oli tutkittu ja tuomittu
mahdottomaksi kauvemmin kestää, eikä äiti uskaltanut pyytää "papalta"
rahaa, -- sillä hän tiesi ett'ei papalla ollut! Ja miten sitä sitte
tuumittiin, resuja käänneltiin ja väänneltiin, -- miten koetettiin
köyhyyttä salata ja kannattaa arvoa maailman silmissä!
Ja sitten viimeinen, välttämätön keikahdus, joka ikäänkuin hitaasti
vierivä lumivyöry syöksyi heidän päällensä: isän kuolema, vararikko,
alaston, peittelemätön köyhyys, jonka kasvoilta jokainen ulkonainen
eksyttävä verho oli temmattu pois; se hirveä yö, kun heiltä vietiin
kaikki; kun äiti sai kolmen keskikasvuisen tyttären ja seitsenvuotiaan
pojan kanssa maata lämmittämättömässä huoneessa paljaalla lattialla,
ilman peitteitä, ilman aluista. Niin selvään hän muisti, ettei kukaan
heistä maannut rahtuakaan koko yönä, paitsi pikku Yrjö, joka
lakkaamatta veti syvää, onnellista lapsenunta. Mutta äiti ja siskot
itkivät hänen ympärillään...
Ja sitte taistelu leivästä, tappava taistelu elämästä ja kuolemasta.
Tuo orjuus koululaisten kanssa, tuo säännöllisesti uudistuva ahdistus
joka kerran kun hyyrin maksupäivä lähestyi, nuo kiusaavat vaellukset
tuttavien ja ystäväin luo lainaamaan viitoista tai kymmenistä silloin
kun hätä oli suurin! Ja velat, jotka kasvoivat, jotka aina silloin, kun
he luulivat saavansa rauhaa hetkeksi, pistivät yhäti esille kuin
lohikärmeen päät; -- täysihoitolaiset, jotka eivät maksaneet tai jotka
muuttivat sentähden ettei ruoka ollut heidän mielensä mukaista;
huoneet, joihin eivät saaneet asukkaita, vaan joista heidän kuitenkin
oli maksettava... Ja tuota sotkua, tuota toivotonta riehumista pinnalle
päin, päästä vapautumaan aina tukehduttavasta tuskasta, että nyt sitä
ollaan ihan hukkumassa! Tuota kaikkea oli kestänyt kokonaista kuusi
vuotta, ilman ainoatakaan ilon päiväpaisteen tekemää lomaa...
Noista muistoista ei Lovisa voinut vapautua. Ne olivat säilytettynä
hänen sielunsa syvyydessä, ikäänkuin kokoon käärittynä, niin etteivät
ne vaatineet liian suurta sijaa, seurasivat häntä vain alituisena
tietoisuutena elämän surusta ja olemisen raskaasta taakasta. Mutta
joskus yksinäisyydessä hän voi ottaa ne esille ja katsella niitä,
toista toisensa jälkeen, kunnes koko sarja tuskallisia muistoja oli
levitetty hänen eteensä. Eikä siitä koskaan puuttunut ei solmuakaan.
Aina samaa kiertokulkua, samat pysäkit, joissa hän säännöllisesti
viivähti noilla matkoillaan menneisyyden varjojen maassa.
Sillä hänen nykyinen onnensa ei voinut haihduttaa sitä mitä oli ollut.
Hänen katsantokantansa oli muodostunut ilottoman nuoruuden ajalla eikä
hän voinut sitä muuttaa, siksi että itse oli onnellinen. Hän ei voinut
irtautua salaperäisestä, hellittämättömästä voimasta, joka piilee
syvässä kärsimisessä; hän oli kerran jättänyt suruttomuuden iloiset
rannat ja mennyt maalle kaukana niistä, -- nyt oli hänen purtensa
poltettu, eikä hän enää päässyt palajamaan.
Erland oli häntä aina ymmärtänyt; hän sanoi tuota surumielisyyttä
sairaaksi ja liioitelluksi. Kun vaimo joskus hänelle kertoi
peittelemättä ajatuksiaan elämästä, että elämä hänen mielestään oli
totuutta ja kärsimystä, voi hän tulla oikein kärsimättömäksi ja melkein
nuhdellen huudahtaa: "tuolla tavoin ei puhu kukaan onnellinen ihminen;
sinä saatat minut siihen luuloon ettet sinä ole onnellinen minun
kanssani!" Silloin hän hymyili, hiipi lähemmäksi ja käänsi häneen
syvän, uneksivan katseensa, ikäänkuin sanoakseen: "miten vähän sinä
sentään käsität minua, miten vähän sinä käsität, että minä tunnen
itseni niin äärettömän onnelliseksi, mutta että minä kuitenkin
aavistan, että onni ei ole pääasia eikä se ole ainainen. Mutta näitä
ajatuksia et sinä koskaan käsittäisi; ne eivät ole vielä selvinneet
sinulle; siksi sinä katselet maailmaa toisin silmin kuin minä ja siksi
on meidän välillämme aina epäsointu kun astumme tälle alalle, joka on
mulle niin tuttavaa ja jolle sinä olet outo".
Mutta tuosta asiasta he eivät usein jutelleet eikä heidän
avioelämässään löytynyt mitään, joka olisi antanut aiheita
raskasmielisiin mietelmiin. Tosin sai Erland tehdä kovasti työtä --
etenkin avioliittonsa ensi aikoina kun hänellä oli Lovisan äiti ja
sisar autettavana, -- ja Lovisa teki melkein yksin kaikki kotiaskareet;
mutta molemmat rakastivat työtä ja heidän keskinäinen välinsä oli
täydellisesti onnellinen.
Sillä he olivat rakastaneet toisiaan jo monta vuotta, aina siitä
hetkestä saakka, kun Erland eräänä sunnuntain aamupäivänä tuli
tervehtimään vanhaa tätiään, jolle Lovisa kävi lukemassa, ja siellä
näki nuoren tytön. Hän esitettiin tytölle, puhui muutaman sanan, istui
sitten ja katsoi kun Lovisa lopetti saarnan, jota hän luki ääneen
vanhukselle. Ja kun hän sitte heti poistui saattoi Erland häntä
kohteliaasti eteiseen auttaakseen takkia päälle. Tuskin ainoata sanaa
oli tyttö puhunut heidän lyhyellä yhdessäoloajalla ja hän oli niin ujo,
ettei Erlandille onnistunut kertaakaan kohdata hänen katsettaan, --
mutta kuitenkin, kun hän lähti tädin luota ja joutui yksin, oli hänen
ensimäinen selvä ajatuksensa: "hän on oleva minun vaimoni!"
Siitä päivästä lähtien hän osoitti vanhalle tädille, jonka luona hän
ennen tuskin pari kertaa vuodessa kävi, semmoista kohteliaisuutta, että
se pani vanhan naisen laulamaan ylistysvirsiä Erlandista ja kertomaan
muille sukulaisille miten kohtelias ja kunnon mies Erland oli, juuri
kuin "ennen vanhaan" nuoret olivat. Ei vanha rouva huomannutkaan että
hän tuli sunnuntaisin juuri noin siihen aikaan kuu saarna oli
loppumaisillaan. Sillä niin mahdotonta ajatusta ei hänen aivoissaan
syntynyt, että sorea ja komea Erland Schöning, joka olisi saanut vaikka
kuinka rikkaitakin, edes huomaisi, vielä vähemmin ajattelisi naida
hänen harvapuheisen, vähäpätöisen ääneenlukijansa.
Siksipä hän istuikin hyvän aikaa sanaa sanomatonna ja tuijottavana, kun
Erland eräänä kauniina päivänä ilmoitti, että hän ja Lovisa olivat
kihloissa ja kun hän vihdoin sai sanan suustaan, eivät hänen ensi
sanansa olleet kovinkaan sydämmellinen onnentoivotus. Mitä hän silloin
mielessään ajatteli, hän ei tohtinut lausua, sillä se oli, että hänen
ääneenlukijansa, joka näytti niin pehmeä-luontoiselta ja saamattomalta,
olikin ollut viisas ja vaarallinen kursastelija; mutta sen sijaan hän
antoi pieniä hienotunteisia viittauksia miten onnettomia pitkät
kihlaukset ja avioliitot köyhien ihmisten välissä ovat j.m.s.
Erland ei ollut ymmärtävinäänkään ja se ei suinkaan lepyttänyt eukkoa.
Ja kun sitten Lovisan lukutunnit loppuivat ja samalla Erlandinkin
käynnit, sai nuori mies sukulaisten kuullen heti astua kohteliaasta,
"ennen vanhaan" nuorukaisesta, täysiveriseksi, jäykäksi uudenajan
ihmiseksi.
Neljä vuotta olivat Lovisa ja Erland kihloissa. Molemmat he
työskentelivät tahollaan rohkeudella ja kestävyydellä kunnes se onnen
päivä koitti, jolloin Erlandin tulot olivat siksi suuret että hän voi
mennä naimisiin. Kahden vuoden kuluttua lahjoitti Lovisa hänelle pojan
ja kun hän ensi kerran näki pienen voimattoman olennon äidin rinnalla,
nousivat kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja hän
ajatteli itsekseen, ettei suinkaan kukaan voinut tuntea itseänsä
onnellisemmaksi kuin hän nyt oli.
Pieni kaunis poika, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä kauniimmaksi ja
jonka vilkasta olentoa ja sukkelan hauskoja vastauksia kaikki
ihailivat, oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Hän oli lämmin, intohimoinen
luonne, joka ei ollut jaellut tunteitaan vähissä osissa entisiin
nuoruuden liittoihin, vaan joka nyt antoi raittiin ja tuoreen
rakkautensa koko sen täyteläisellä voimalla vaimolle ja lapselle.
Kenties olisi ollut onnellisempaa, jos Yrjölle olisi syntynyt sisaria;
nyt sai pikku poika osakseen kaiken Erlandin isänrakkauden ja siinä
vaadittiin koko Lovisan vaikutusvoima estämään, ettei hän liiaksi
hemmoitellut poikaa.
Oli siinä toinenkin asia estämässä: heidän rahalliset seikkansa.
Erlandin täytyi mukaantua siihen, eitä pienokainen oli vaatimattomasti
puettu, että hänen huoneensa näytti köyhältä, sohvan päällinen oli
paikkaeltu ja huonekalut kuluneet, ja että hän hyvin harvoin voi saada
muuta kuin halpoja leikkikaluja.
Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Tuo säästäväisyyden kaava, joka oli
vanginnut kuin kahle Erlandin luonnosta anteliasta ja nautinnonhaluista
mieltä, nyt se oli poistettava, -- järjellä ja taitavasti tietysti. Ei
kukaan saattaisi sanoa että heidän parantunut asemansa saattoi heitä
mihinkään liiallisiin joutavuuksiin.
Ensi kuukausina päästyään "Nornan" johtajaksi, ei Erland tehnytkään
mitään muutoksia heidän ulkonaisessa elämässään. Hänellä olikin
runsaasti työtä, ei ollut helppoa tottua uuden viran toimihin, ja hän
otti asian vakavalta kannalta.
Mutta kun hän oli tutustunut toimeensa, kun hän oli sopivasti jakanut
ja järjestänyt aikansa, kun työ alkoi sujua määrättyä rataa ja hänelle
siis jäi aikaa muihin puuhiin, silloin hän rupesi tyydyttämään
mukavuuden ja loiston haluaan.
Se ei tapahtunut yhdellä lyömällä; heidän elämäntavoissaan ei
tapahtunut mitään äkkimuutosta ja koti sai vaan noin vähin erin toisen
näön. Mutta muutos tapahtui sentään vähemmin huomaamatta, sukkelaan ja
helposti, pian he tottuivat kaipaamaan yhtä lajia ruokaa lisää
päivälliseksi, juomaan viiniä jälkiruuan päälle, ajamaan kotiin illoin,
huomasivat että heidän huonekalunsa olivat vanhanaikuisia värin ja
muodon suhteen. Ja niin tunki loisto heidän kotiinsa, hiljaa ja
hiipien. Se ei hämmästyttänyt heitä, vaan vähitellen se kietoi heidät
yhäti kasvavien ja hienontuvien vaatimusten kautta.
Etenkin tuli Erlandille vähin erin tavaksi koristella heidän
kotiansa, täyttää se kallisarvoisilla ja viehättävillä esineillä.
Vanhat yksinkertaiset huonekalut ja uutimet vaihdettiin uusiin,
kuosinmukaisiin; tuskin päivääkään kului, ettei puodista tuotu jotakin
esinettä, jonka Erland oli ostanut kotimatkalla työpaikaltaan, joko
taulu, kipsikuva tai pari kynttelin jalkoja. Lovisa koetti panna
vastaan kun miehen parannusinto kovin kasvoi. "Etkö usko että me voimme
olla yhtä onnelliset ja että meidän huoneemme voivat olla yhtä hauskan
näköiset ilman näin kallista sisustusta?" hän kysyi eräänä päivänä kun
miehensä hämmästytti häntä tuomalla uudet uutimet saliin. Mutta silloin
Erland suuttui; tavallisesti hän käänsi leikiksi Lovisan
vastustelemiset, mutta tällä kertaa ne harmittivat häntä.
Hän oli nimittäin aivan ihastunut noihin uutimiin paksuine raskaine
nyörineen ja tupsuineen, hän kaitsi, moitti ja arvosteli kun nikkari
niitä, naulasi kiinni, ja monta päivää sen jälkeen näki Lovisa hänen
aina väliin seisovan ikkunoiden edessä, vaipuneena mieluisiin
muistelmiin omien somain järjestyksiensä ihailemisessa. Ainoa seuraus
Lovisan esteistä oli, että Erland oli ensin hiukan hapan ja pakoitti
hänet sitten yhtymään samaan tyytyväisyyteen ja ihmettelyyn.
Hyvin pian Lovisa herkesikin vastustelemasta häntä. Kun hän tuli kotiin
puoliselle ja näytti hänelle jonkun pienen kapineen, jonka hän oli
ostanut koristamaan suojaansa, ei hän hennonut haihduttaa tyytyväistä
hymyilyä hänen huuliltaan. Ja oliko hänellä totta puhuen oikeuttakaan
moittia häntä? Eikö hän ollut koko elämän ikänsä riehunut ja kärsinyt,
ja jos hän nyt, vihdoinkin saavutettuaan huolettoman aseman, tahtoi
nauttia elämästä ja tyydyttää taideaistiansa, niin voiko joku soimata
häntä siitä? Mahdotonta, ei ankarammankaan velvollisuuskäsitteen mukaan
häntä voinut moittia -- ei, koska hän ei kerran elänyt tulojansa
tuhlemmasti. Ja sitä hän ei tehnyt, sen Lovisa tiesi.
Hän siis taukosi moittimasta miestään; tuottihan se hänelle iloa
somistaa heidän kotiaan ja eikös tuo tunne ollut oikeutettu, niin,
eikös se ollut kaunis tunne, josta hänen olisi tullut iloita? Kuinka
monta hänen kaltaistansa aviomiestä löytyi, kuinka moni eikö etsinyt
huvia toisaalta, aivan muista menoista?
Ja kun hän näki miehensä tavan takaa, käyskennellen huoneissa,
järjestellen ja muutellen huonekaluja, katselevan tauluja ja
tarkastelevan pieniä korukaluja plyysipöydillä, silloin hän hymyili
tyytyväisesti ja hänkin silloin nautti, hänenkin aistinsa vähitellen
kiintyivät ja veltostuivat loistosta, joka häntä ympäröi.
He rupesivat myös pitämään pieniä pitoja, hienoja päivällisiä ja
iltamia, he kävivät usein teaatterissa, eivätkä istuneet, niinkuin
ennen, toisella rivillä, vaan kaikkein kalliimmilla paikoilla. Sanalla
sanoen, he viettivät mitä suloisimpaa ja parhaiten järjestettyä elämätä
kun ajatella voi.
Löytyi vain yksi ainoa asia, joka häiritsi ja vaivasi Lovisaa. Se oli
että hän tällä, ulkonaisesti niin onnellisella ajalla, turhaan koetti
sielunsa syvyydessä tuntea itseään onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Jotakin oli joutunut tasapainosta hänen sisällään, mutta hän ei voinut
saada selville mitä se oli, vielä vähemmin, miten sen jälleen saisi
entiselleen. Niinkuin joskus tapahtuu, että salaperäinen ruumiillinen
vaiva, jonka nimeä me emme tunne, äkkiä tarttuu meihin ja sitten
myötään kiusaa ja kalvaa meitä, niin oli hänessäkin, sitten kun
ensimmäinen riemu heidän paranneesta asemastaan oli lauhtunut, herännyt
surumielisyyden ja ahdistuksen tunne, joka ei sitten antanut hänelle
rauhaa. Ei hän sitä aina huomannut. Kun hän oli ulkona Erlandin kanssa,
kyläilemässä tai huveissa, niin se oli joskus aivan kuollut ja silloin
hänestä tuntui elämä olevan pelkkää iloa ja päivänpaistetta, mutta
yksinäisyydessä, yössä ja pimeässä, silloin hän jälleen tunsi tuon
omituisen ilmiön sisällisestä pahoin voinnista.
Ja joskus, -- noina hengellisen selvyyden hetkinä, kun meillä on voimaa
irtautua ulkonaisista häiritsevistä vaikutuksista ja sukeltaa alas
sielumme salaperäisiin syvyyksiin, jossa olentomme totuus on kätkettynä
-- semmoisina hetkinä pukeutuivat nuo tunteet eläviin ja selviin
kuviin. Silloin aina joku ulkonainen sattuma, kertomus muiden
kärsimyksistä, katsahdus puutteen ja köyhyyden alalle, joka hedelmöitsi
raskaat uinailevat ajatukset hänen mielessään ja herätti ne eloon.
Muistot muinaisuudesta heräsivät tuskastuttavan selvinä; hän näki
jälleen lapsuuden kotinsa, hän joutui jälleen hiljaiseen, hivuttavaan
taisteluun huolia vastaan, joka siellä kamppailtiin. Ja niinkuin kiveä
veteen viskattaessa, sen ympärille syntyy koko joukko ulospäin
laajenevia pyöriä, niin syntyi hänen sielussaan tuon köyhän kotoisen
kuvan ympärille koko ryhmä samallaisia kuvia muiden puutteista ja
surkeudesta, joka enemmän ja enemmän levisi ja laajeni ja vihdoin
vajosi yleiseen, epämääräiseen epätoivoon elämän kurjuudesta ja meidän
voimattomista kokeistamme parantaa sitä. Ja kun hän ennätti sille
asteelle, kun rauhattomat pyörteet hänen sielunsa elämässä kerta
kerralta yhä heikommin ja heikommin uudistuivat kunnes ne kadottivat
varmat piirteensä ja hajosivat hiljaiseen, sankeaan surumieleen. --
silloin ilmestyi jyrkkänä vastakohtana uusi kuva: kuva hänen
nykyisestä, loistoisesta elämästään. Hauskat kekkerit, pienet hienot
päivälliset, jolloin viinejä virtaili, komeat huonekalut heidän
asunnossaan, hänen kalliit pukunsa, -- kaikki nuo kuvat lensivät kuin
polttavat salamat siinä syvässä surun täyttämässä vakavuudessa, johon
hän oli vaipunut.
Semmoisina hetkinä hän joutui täydelliseen epätoivoon. Hänen miehensä
hilpeä luonne, heidän suruton, iloinen seurapiirinsä, joka enimmin
aprikoi kuvituksiaan ja nautinnoitaan, kaikki synnytti hänessä
vastenmielisyyden tunteen, niin voimakkaan, että se melkein muuttui
inhoksi. Niin kiivaasti hän tunsi sääliä onnettomia kohtaan, harmia
elämän epäkohdista ja vääryyksistä ja, ennen kaikkia, tuskaa omasta
voimattomuudestaan, että oleminen kävi hänelle tukalaksi ja kuoleman
ajatus ainoaksi mahdollisuudeksi päästä vapaaksi noista kauheista
arvoituksista, jotka vaivasivat häntä kuin omantunnon tuskat. Hän tunsi
silloin myös kummallista välinpitämättömyyttä miestä ja lasta kohtaan.
Tuon sielunelämän lain perustuksella, jonka mukaan joku tunne, samalla
järkähtämättömällä säännöllisyydellä kuin aaltojen käynti, voi
saavuttaa jonkun määrätyn korkeuden ainoastaan sen kautta että toinen
vaipuu alas, niin työnnettiin tieltä hänen omat persoonalliset
tunteensa samalla kun epätoivon ja tuskan kohtaukset nousivat niin
äkkinäisen korkealle.
Mutta tuota sieluntaistelua oli vaan aika ajoin; väliin se oli tyyten
tauonnut, väliin se työskenteli hitaasti ja koneellisesti. Yhdestä
ilmauksesta hän ei kuitenkaan ollut koskaan vapaa: aamuisin kun hän
heräsi, niin hänen ensimäinen tunteensa ei ollut iloinen. Yöllä,
jolloin kaikki, mitä meissä löytyy, -- etenkin totuus, jota emme vielä
tahdo tunnustaa, elää elävämmin kuin päivällä, yöllä se kokosi hänelle
tuon tyytymättömyyden ja levottomuuden tunteen, joka aamu heräämisen
jälkeen kiusasi häntä, kunnes ajatukset selkenivät ja hän ennätti
vakuuttaa itselleen, miten täynnä iloa ja onnea hänen elämänsä oli. --
Siten kului pari vuotta. Herra ja rouva Schöningiä pidettiin yleisesti
onnellisten aviokumppanien esikuvana -- ja syyllä kyllä. Heidän
elämänsä kului rakkaudessa ja sopusoinnussa ja heillä oli varoja
hankkia itselleen kaikkia nautinnoita kuin elämällä on antaa. Ei
kenkään voinut aavistaa niitä salaisia sieluntuskia, jotka joskus
vaivasivat Lovisaa, ei miehensäkään edes. Hän ei olisi niitä
käsittänyt, niin, eipä hän itsekkään niitä täysin ymmärtänyt. Ne elivät
hänessä enemmän unelmain tavoin kuin sydämmen taisteluna, joka vaatii
ilmaa ja todellisuutta, ettei se tyyten tukehduttaisi meitä. Ne eivät
kohonneet ylöspäin ja muodostuneet selviksi ajatuksiksi, ne vajosivat
ja katosivat hämäriin epäselviin tunteisiin.
Silloin tuli eräänä päivänä eräs noita ulkonaisia satunnaisuuksia,
jotka itsessään vähäpätöisinä, kuitenkin usein ovat ne voimat, jotka
antavat eloa tuollaiselle mielentilalle.
Lovisa oli jonkin aikaa ollut tavallista enemmän alakuloinen, hän ei
itsekkään tietänyt miksi. Selittämätön tuskan ja väsymyksen tunne veti
hänet pois ympäristön ilokuvista ja sai hänet vaipumaan raskasmieliseen
uinailuun, joka levitti ikäänkuin hunnun hänen silmilleen, niin että
niiden katse näytti joskus kuni varjotulta. Luonnosta taipuvainen
uskonnolliseen haaveiluun, hän nyt antautui myöskin mietelmiin uskonnon
salaisuuksista. Paljon hän puheli näistä Erlandin kanssa, mutta etenkin
hän pienelle pojalleen niistä puhui. Oli salainen, tuskin itsensä
ymmärtämä nautinto luoda lapsen avonaiseen mieleen tuota kaihoa
korkeampaan rakkauteen, joka heräsi hänessä, kun hän ei löytänyt
tyydytystä ulkonaisessa elämässään.
Tällaisessa mielentilassa hänen täytyi valmistaa päivällisiä, joille he
olivat kutsuneet muutamia tuttavia. Jokainen askare sen johdosta oli
hänestä niin vastenmielinen kuin häntä olisi pakoitettu syntiä
tekemään; hän kuitenkin Erlandin tähden koitti tukehduttaa nuo tunteet
ja tunnollisesti koittaa saada päivälliset niin hienosti ja hyvästi
järjestetyksi kuin suinkin. Mutta kemujen edellisenä päivänä toi
sattuma hänen tiellensä erään entisen ystävän, nuoren rouvan, jota hän
ei ollut kaukaan aikaan tavannut. Tuo nuori rouva, joka oli hyvin
nerokas nainen ja eli keskellä nykyajan polttavien kysymysten pyörrettä
ja joka myös käytännöllisesti työskenteli niiden selvittämiseksi,
esitti Lovisalle kuvan, kuvan jälleen valaistakseen yhteiskunnallisia
epäkohtia, joiden alla osa ihmiskuntaa nääntyy. Hän kertoi eräästä
tuumasta, jonka hän tahtoi toteuttaa koettain siten voimainsa mukaan
_yhdellä_ alalla auttaa pahinta puutosta, sekä pyysi Lovisaa, joka oli
varakas rouva, auttamaan häntä vähäisellä raha-avulla.
Tuo ystävän kuvaus vaikutti syvästi Lovisaan. Niinkuin usein tapahtuu
-- jos me vaan tahtoisimme huomata sitä -- että juuri kun me olemme
tulleet valmistetuksi jollekin uudelle vaikutukselle, tuodaan se
meille, omituisen, mutta kuitenkin lain alaisen olojen yhteyden kautta,
-- niin tämä kohtaus ja keskustelu juuri tuotti sen vaikutuksen, jota
vastaanottamaan Lovisan koko sieluntila oli valmistettu. Sanomaton ilon
ja innon tunne heräsi hänessä. Tätä yritystä täytyi kaikella muotoa
auttaa; hän kuunteli syvimmällä osanotolla erikoisseikkoja sen
toimeenpanemisessa ja kun hän erosi ystävästään, hän ei ainoastaan
luvannut itse auttaa, vaan herättää muissakin innostusta asiaan.